Väkisin vääntämistä

Kävelin metsässä ja sain yllättäen idean. Lähetin idean toimittaneen postinkantajan pois ja söin idean. Makoisia pieniä herkkupaljoa nuo ideat. Jatkoin kävelyä ja sitten minuun iski salama kirkkaalta taivaalta! Kun olin päässyt sairaalasta pois, unohdin jo mitä olin tekemässä, mutta suunnistin samaiseen metsään jossa onnettomuus oli sattunut. Kävellessäni samaa polkua kuin aiemmin, havaitsin etten ollut havainnut aiemmin maassa lojuvaa avainta. Nostin avaimen ja kysyin siltä että mihin se kuuluu. "No lukkoon, neropatti!", avain vastasi. Kieltämättä! Lukkoon se tietysti menee, ja etsin metsästä lähimmän arkun, jonka lukkoon työnsin avaimen. Lukko voihkaisi ja arkku aukesi. Sisältä paljastui avain. Otin avaimen ja laitoin arkun kiinni. Koitin avata arkun uudelleen uudella avaimella ja lukko voihkaisi taas, arkku aukesi. Sisältä kömpi ulos rääsyinen risupartainen vanha hampaaton nainen joka kiitti vapautumisestaan, jonka jälkeen lähdimme juhlimaan läheiseen kapakkaan.

Aivot sulaa

Mies oli hieman allapäin. Häneen oli iskenyt paha nuha. Töihin mentyään, nuha oli tullut ensimmäisen kulman takaa ja lyönyt häntä lapiolla nenään. Tämä oli miehen työpaikalla asustava ilkeä paha nuha, joka tykkäsi aina välillä laittaa henkilöiden aivonesteet valumaan nenästä ulos lyömällä lapiolla. Monesti olivat työmiehet työpaikalla hakeneet soihdut ja talikot vain huomatakseen ettei nuhaa näkynytkään missään. Se velmu oli varmaan kellarissa hihittelemässä työmiehille ja heidän alkeellisille talikoilleen. Ajan mittaan kun miehen aivot valuivat iskun takia nenän kautta ulos, unohti hän täysin nuhan olemassaolon. Tällöin hän alkoi tulla taas täysin varomattomasti töihin, ja uskalsi jopa liikkua ulkona tavallisten ihmisten tapaan...osaamatta odottaa sitä seuraavaa kertaa kun paha nuha iskisi taas!

Liian syvällä

Hän oli liian syvällä. Näin oli tonberryjen kuningas hänelle sanonut. Tonberryt olivat pieniä metrin mittaisia olentoja joilla oli vihreä iho, pienessä kaljussa päässä pienet pyöreät keltaiset silmät ja ruskean kaavun alta pilkisti kalamainen häntä. Kokoisekseen tonberryt olivat silti hyvin hitaita, mutta mikäli sellainen pääsisi lähelle, se olisi varma kuolema. Tonberryt kantoivat aina mukanaan toisessa kädessä lyhtyä josta lähettivät kirouksia niiden niskaan jotka kehtaisivat hyökätä niiden kimppuun, mutta mikäli joku joutuisi lähietäisyydelle niin tonberry tuikkaisi toisella kädellä terävällä veitsellään, läpäisten mahtavimmatkin haarniskat.

"Olet.liian.syvällä", toisti tonberry telepaattisesti, sillä näkyvää suuta sillä ei ollut, vain pieni ulostyöntyvä kuono. Tonberry lähestyi, se oli jo kahden metrin päässä. Mies ajatteli kuumeisesti seuraavaa liikettään, ja potkaisi sitten tonberryn pään irti huutaen samalla "MINÄHÄN MENEN NIIN SYVÄLLE KUIN TAHDON!", jonka jälkeen jatkoi kuopan kaivamista kissan hiekkalaatikolla.

Alkupalaksi konvehteja

Mies ja karhu (miksi näissä tarinoissa on aina eläimiä?!) oli laitettu areenalle taistelemaan. Areena oli jalkapallokentän kokoinen, eikä suojaa ollut missään. Vain hiekkainen kenttä jota ympäröi joka puolelta korkealle kohoava katsomo. Mies ja karhu olivat vastakkaisissa päädyissä. Täysi katsomo piti niin kovaa mekkalaa että korviin särki. Mies ehkä näytti kalastajalta kahden korvissa olevien sätkivien kalojen kanssa, mutta se ei näyttänyt tekevän vaikutusta karhuun. Yhtäkkiä mies lähti juoksemaan karhua kohti, yleisö hurrasi mutta karhuun se ei tehnyt vaikutusta. Mies lähestyi karhua ja yleisö nielaisi jännityksestä. Mies tuli karhun luokse, avasi tölkin ja joi sen kulauksella loppuun. Yleisö pieraisi helpotuksesta, mutta myrkylliset kaasut tappoivat kaikki.

Väsy

Väsyttää. Silmät lähes kiinni. Mikä olisikaan parempi tapa juoda kahvia kuin juoda sitä.

Sinisessä nurkkauksessa kofeiini, punaisessa nurkkauksessa väsymys. *ding*
Erä alkaa, kofeiini lähtee suoraan hyökkäykseen ja potkaisee väsymystä naamaan. Väsymyksen silmät aukeavat hieman. Kofeiini heilauttaa kirvestään kohti väsymystä, mutta väsymys ottaa kirveestä kiinni ja heittää kofeiinin happojärveen. Yleisö huokaisee. Juuri hetkeä ennen kosketusta sihisevään mömmöön, kofeiini päättää että hän ei aio lähteä yksin, joten hän ottaa väsymyksen nenästä kiinni ja vetää hänet mukaansa happoon. Yleisö nielaisee.

Tuntuu kuin hiljaisuutta olisi kestänyt ikuisuus. Yleisö tuijotti happojärveä epäuskon vallassa. Sitten hiljaisuus rikkoutui ja nurkan takaa hyppäsi ulisten iso muovilusikka joka lusikoi koko yleisön happojärveen.

The end.

Elipä kerran bloggaaja

Elipä kerran bloggaaja. Hän kirjoitti niin paskoja tarinoita että Suomen kansa oli koonnut adressin hänen teloittamiseksi. He vaativat parempia ja järkevämpiä tarinoita, mutta bloggaaja ei osannut.
Yhtenä iltana bloggaaja oli saanut tavanomaisen vihapostinsa mukana yhden kiitoskirjeen, se kuului näin:
Hyvä vittupää,
Kiitos että kuolet huomenna.
Terveisin,
KillTheBlogger99
P.s. Sun tarinat on vitun perseestä
Bloggaaja oli todella iloinen että häntä oli kiitetty. Niinpä hän kuoli seuraavana aamuna hymy kasvoillaan kun hänet hirtettiin.

Pekka Kana ja apinalauma

Pekka oli yksinkertainen kana. Hän tykkäsi nokkia jyviä maasta ja kotkotella muille kanoille. Pekka oli tyhmä kana. Se oli niin tyhmä että muut kanat nauroivat sille makeasti kotkotellen, mutta Pekkaa tämä ei häirinnyt ollenkaan. Hän tuli iloiseksi siitä että hän sai huomiota, koska kun hän kotkotteli muille, eivät muut huomanneet häntä ollenkaan.
Yhtenä päivänä Pekka päätti ryhtyä maailman johtajaksi, mutta hänen pitäisi ensin päästä pois kanalasta. Niinpä hän soitti läheiseen sirkukseen ja tilasi sieltä apinalauman häiriöksi kanalan portille että hän pääsisi lentämään pois.
Seuraavana aamuna apinat olivat paikallaan porttien vieressä, ja muut kanat ihmettelivät kovasti apinoiden tanssimista. Niinpä Pekka päätti lentää karkuun kun kukaan ei katsonut.