Askeleen verran kaaokseen

Olipa kerran kana. Kana eli kanamaista elämäänsä nokkien ties mitä jyviä ja muuta kanamaista nokittavaa. Sitten kana teurastettiin ja kanasta tehtiin kanakeittoa. Kana heräsi ihmisen vatsasta, siellä sen jauhetut osat kuplivat vatsahapoissa ja kana päätti ettei näin voisi elämäänsä elää, muiden kuplivissa nesteissä. Kana nokki tiensä läpi ihmisen vatsasta ja työntäessään päänsä ulos se huomasi olevansa yllättäen lentokoneen ohjaamossa. Lentokoneen lentäjä oli ihmeissään kanasta joka katsoi häntä hänen vatsastaan ja työnsi sen takaisin. Lentoemäntä tuli ohjaamoon ja tikkasi lentäjän vatsan umpeen. Kana suivaantui tästä kovasti ja kaivoi tiensä lentäjän päähän. Sieltä se sitten kotkotti lentäjän suusta lentoemännälle ja tämä tietysti hämmensi kaikkia paikallaolijoita. Lentokone sitten päätti itsekseen ettei tässä ole mitään järkeä ja lensi kuuhun.

Väkisin vääntämistä

Kävelin metsässä ja sain yllättäen idean. Lähetin idean toimittaneen postinkantajan pois ja söin idean. Makoisia pieniä herkkupaljoa nuo ideat. Jatkoin kävelyä ja sitten minuun iski salama kirkkaalta taivaalta! Kun olin päässyt sairaalasta pois, unohdin jo mitä olin tekemässä, mutta suunnistin samaiseen metsään jossa onnettomuus oli sattunut. Kävellessäni samaa polkua kuin aiemmin, havaitsin etten ollut havainnut aiemmin maassa lojuvaa avainta. Nostin avaimen ja kysyin siltä että mihin se kuuluu. "No lukkoon, neropatti!", avain vastasi. Kieltämättä! Lukkoon se tietysti menee, ja etsin metsästä lähimmän arkun, jonka lukkoon työnsin avaimen. Lukko voihkaisi ja arkku aukesi. Sisältä paljastui avain. Otin avaimen ja laitoin arkun kiinni. Koitin avata arkun uudelleen uudella avaimella ja lukko voihkaisi taas, arkku aukesi. Sisältä kömpi ulos rääsyinen risupartainen vanha hampaaton nainen joka kiitti vapautumisestaan, jonka jälkeen lähdimme juhlimaan läheiseen kapakkaan.