Pullat ja lonkerot

Pullan tuoksu leijaili hänen sieraimiinsa. Tunne oli kuin silloin muinaisina aikona isoäidin kodissa, mummo kun oli tykännyt leipoa ja syödä runsaasti korvapuusteja. Oi niitä aikoja. Sitten kävi huonosti ja mummo ei enää leiponut. Mummo oli nimittäin laittanut kengät jalkaansa ja oli tekemässä lähtöä ulos hyvin mystiseen maailmaan.

"No niin, tulehan sieltä", mummo oli sanonut hänelle.
"Mut en mä haluuuuu ku noi korvapuustit on tossaaaa!!", hän oli sanonut takaisin.
Mummo oli mulkaissut tässä vaiheessa häntä vihaisesti, ja hän oli lopulta mennyt pukeutumaan.

Nyt he olivat matkustaneet hetken suuressa maailmassa, ja lopulta saapuneet jättimäiseen vihreään rakennukseen, jonka kyljessä oli ainakin P, R ja M kirjaimet, ne hän tunnisti. Hän ei tiennyt yhtään mitä he olivat siellä tekemässä, mutta herkullisen näköisiä pullia oli läpinäkyvän esteen takana.

"Mä haluun noiiiiiiii!!!", hän kertoi asiallisesti isoäidilleen.
"Ei käy, meillä on korvapuustit keittiön pöydällä odottamassa, maltahan mielesi poikakulta", isoäiti vastasi.
"YYYYYYYY", hän kertoi ja lopulta hänen puheensa käyttämät äänitaajuudet avasivat lattiaan ulottuvuuksien välisen portin.

Kaksikko saapui hetken päästä kassalle, isoäiti asetteli liukuhihnalle olutta ja lonkeroita. Kassaneiti säikähti hieman.
"Mistäs näin kookkaat lonkerot löysit? En tiennytkään että meillä oli tällaisiakin kaupassa myynnissä", kassaneiti ihmetteli.
"Minä kun ajattelin, että nämä olivat jotain erikoiserää teidän "Makuja muista maailmoista" -osastolta?", mummo vastasi.
"Ai niin aivan, unohdin meidän erikoistarjoukset salasanojen haltijoille. Mistä kuulitte käytettävät äännähdykset?", kassaneiti uteli.
"Pojanpoikani taisi ihan vahingossa hermostuksissaan ne lonkeromönkijäiset kutsua tänne, kun ei saanut pullia, mutta sanoin hänelle sitten, että hoitelee ne kerran kun oli ne tänne kutsunutkin!"
"Niin aivan, pojanpoikanne näyttääkin siltä että on tilanteen tasalla!"

Pojanpoika näytti veristä kirvestä kassaneidille mummonsa takaa. Kaksimetrinen kehonrakentaja pullisteli samalla kassaneidille lihaksiaan. Mummo työnsi kehonrakentajan pois kassajonosta, ja antoi tietä pojanpojalleen. Pieni poika antoi verisen kirveen kassaneidille.

"En tarvitse tätä enää, kiitoksia vain", hän piipitti hiljaisella äänellään.
"Oi kuinka söötti!", kassaneiti hurmaantui pienestä pojasta joka oli yltä päältä veressä ja lonkerohirviöiden suolissa.
"Lähde mun mukaan ja niin saat korvapuusteja!", poika piipitti.
"No tottahan toki!", kassaneiti sanoi ja hyppäsi pois kassan takaa. "Saatte oluet ja lonkerot ilmaiseksi!"
"Voi kiitos kulta pieni", mummo sanoi.

Poika, mummo ja kassaneiti ajoivat kaupasta kohti auringonlaskua, auton takakontti täynnä olutta ja lonkeroita. Lopulta perille päästyään he söivät korvapuustit.

Loppu. 

Luonnos päiden tippumisesta?

"Miten voi olla, että kukaan ei ollut varautunut tähän?!", hienoon tummaan pukuun ja kravattiin pukeutunut porkkanan värinen mies huusi hienosti pukeutuneiden miesten joukolle. Miehet katselivat jalkojansa ja liikahtelivat levottomasti. Koko joukkio oli jonkinlaisessa maanalaisessa bunkkerissa, sillä maan päällä oli tapahtunut kauheita asioita. Eräs mies nosti päänsä ja aloitti "Herra pre-", mutta ei ehtinyt pidemmälle kun porkkanan värinen mies huusi entistä kovempaa "Nyt hiljaa!". Päänsä nostanut mies lehahti punaiseksi, laittoi päänsä takaisin ja vajosi maan alle. Jäljelle jääneet katsoivat ihmeissään sitä kohtaa missä mies oli äsken ollut, kun vajoama sulkeutui röyhtäykseltä kuulostavan äänen kera. Oranssi mies käveli levottomana edestakaisin, "Nyt tarvitaan tositoimia, eikä typeriä ideoita! Kuka on valmis lähtemään maan päälle saamaan asiaan selkoa?". Kukaan ei ehtinyt vastata, kun läheisestä oviaukosta paikalle käveli kolisevin askelin kissa. Kaikki näyttivät ensin kauhistuneelta ja lähtivät sitten ryntäilemään päättöminä eri suuntiin. Kissa virnisteli katsellessaan tippuneita päitä maassa.

Maan päällä tilanne oli katastrofaalinen. Ja sitten kirjoittajakin lähti nukkumaan, mikä näitä ihmisiä vaivaa?

Kissojen taisto

Yhtenä iltana, kun kesä oli kuumimmillaan, eräs Yrjö niminen kissa tepasteli ulkona. Kissa käveli rauhallista tietä, läpi omakotitaloalueen. Yrjön valkoinen turkki oli suorastaan häikäisevän kiiltävä, ja sillä oli pitkät mustat viikset. Yrjö katseli smaragdinvihreillä silmillään ohi käveleviä ihmisiä, jotka vuorostaan jäivät lumoutuneena katsomaan erittäin komeaa kissaa. Yrjö kiitti ihmisiä huomiosta käymällä puskemassa heidän jalkojaan. Ihmiset lumoutuivat entisestään sen jälkeen kun Yrjö kävi puskemassa heitä. Yksi toisensa perään, ihmiset lähtivät seuraamaan lumoutuneena Yrjöä.

Yrjö tuli pois rauhallisemmalta alueelta, kohti synkkää ja mystistä kerrostaloaluetta. Perässään hänellä oli noin 500 ihmistä, lumoutuneena ja kuolaten seuraamassa Yrjön jokaista liikettä, haluten suojella tuota erittäin komeaa kissaa.

Ilta synkkeni äkkiä, ja usva nousi kerrostalojen juurelle. Sumusta asteli täysin musta kissa, joka katsoi paikalle saapunutta joukkoa julman punaisilla silmillään. Tämä kissa oli nimeltään Beelzecat, ja sillä oli vain yksi tavoite mielessään; jakaa iloa ja rakkautta kaikille maailman olennoille.

"Tulit vihdoin", Beelzecat sanoi Yrjölle. "Luuletko että tuosta joukosta on mitään apua?" Beelzecat pudisteli päätään. "Olen varma että saamme pahamaineisen suunnitelmasi lopetettua, ennen kuin kaikki kärsivät!", Yrjö huusi takaisin. "Antaa tulla sitten, ette voi estää minua!", Beelzecat murahti ja hyppäsi äkkiä ilmaan kohti Yrjöä, samalla ottaen kyntensä esiin.

Ihmiset alkoivat äkkiä ryntäämään Yrjön suojaksi. Ne alkoivat kasautua hänen päälleen, muodostaen suojaavan kuvun, pitäen käsistä ja jaloista kiinni. Beelzecat lensi kohti kupua, ja laskeutui kevyesti sen päälle. Se katsoi jalkojensa alla muodostelmassa olevia ihmisiä, ja tunsi surua. "Kirottu Yrjö, laittaa nyt viattomat ihmiset kilvekseen". Beelzecat pohti hetken mitä tehdä, ja päätyi lopulta kutittamaan lähintä ihmistä. Ihminen tuntui heräävän horroksesta, ja alkoi nauramaan, samalla tippuen kuvun pohjalle, Yrjön päälle.

"Kirottu Beelzecat, aina sinä voitat!", Yrjö huusi puristuksista. "Niin, paha saa aina palkkansa! Ha-haa!", Beelzecat vastasi takaisin, laskeutuen itse kuvun sisälle Yrjön luokse. Ihminen nousi pois kissan päältä, ja oli täysin ihmeissään ympäröivästä ihmiskuvusta, hän päätti että näin ihmeellisestä jutusta pitää kyllä ottaa selfie Instagramiin #kissatjamuuri tägillä. Kissat kohauttivat olkiaan, ja laittoivat oljet maahan. Sen jälkeen Beelzecat antoi Yrjölle palkan, kuten olivat sopineet. 10 euroa ja sillipurkki.

"Huomenna taas?", Yrjö kysyi. "Ääh, en tiiä, vois ottaa pari vapaapäivää. Ehtis sit vaikka kattella muutama jakso Stranger Thingsiä Netflixistä", Beelzecat vastasi. "Selvä juttu, soittele sit ku leikitään taas", Yrjö sanoi ja lähti iloisena palkkansa kanssa kotia kohti. Beelzecat katsoi hetken vielä maassa olevaa ihmiskupua, pyöräytti sitten silmään ja meni kotiin katsomaan telkkaria.

Ihmiskuvussa olevat ihmiset eivät transsissaan ymmärtäneet mistään mitään, vaan päivien kuluessa hiljalleen nääntyivät nälkään ja vuosien vieriessä muuttuivat luurangoiksi. Siinä vaiheessa kun tuuli oli puhaltanut viimeisenkin vaateriekaleen luurankojen päältä, he heräsivät transsistaan ja alkoivat tanssia sambaa.

Hyvää joulua!

Olipa kerran Kikki. Kikki oli ihan tavallinen hiiri, jolla oli yksi robottijalka, yksi robottisilmä, robottiaivot sekä tämän universumin tehokkain kvanttipulssilaserpistooli, jota hän tykkäsi kutsua "Mirrin tuhoksi", tai ihan vain "Tuhoksi" jos piti käyttää lyhyempää nimeä.

Kuten arvata saattaa, lähitienoon kissat eivät olleet järin tyytyväisiä siihen tilanteeseen johon olivat joutuneet, sen jälkeen kun Kikki Hiiri oli laskeutunut naapurustoon ja tuhonnut puolet kaupungista avaruusaluksellaan. Kissat olivat siitä lähtien suunnitellet kostoa salaisessa majapaikassaan, erään mitäänsanomattoman raunion kellarin kellarissa.

"No, perkele, eikö meillä edelleenkään ole parempaa ideaa sen hiiren tuhoksi?!", eräs ränsistyneen näköinen norjalainen metsäkissa huusi, samalla pöytää lyöden. "Sanokaa nyt että meillä on jotain parempaa kuin ton yhden juopon mölinät?!", kissa osoitti erästä sfinxiä joka nuokkui pokeripöydässä hikotellen, hieman virkistyen siitä kun hänet mainittiin. "Heeeei, uskhokaash ny, *hik*, parash tapa on vaan niikush, shillai, *hik*, et annetaan sille vaan yks pipari!". Sfinxi näytti tyytyväiseltä itseensä. Koko muu savuinen kellari kymmenine kissoineen oli täysin hiljaa, lukuunottamatta jukeboxista soivaa jazzia. Norjalainen metsäkissa näytti siltä että tukehtuu kohta raivoon. "HEITTÄKÄÄ TUO JUOPPO UL----". Raivon karjaisu peittyi korvia riipivään räjähdykseen, kun katto hävisi yllättäen kissojen salakapakan päältä. Kissat rynnistivät sinne tänne, mutta tiesivät että se ei auttaisi. Noutaja oli tullut.

Kerrostalon kokoinen Kikki Hiiri napsi kissoja sormillaan pienestä kolosta ja puristeli ne punaiseksi mössöksi. Eräs juopunut sfinx oli niin päissään, ettei tajunnut edes pelätä. Kikki Hiiri nappasi sfinxin kämmenelleen ja nosti sen kasvojensa eteen syödäkseen sen. Sfinx kaivoi taskustaan yhden piparin viime joululta ja tarjosi sitä hiirelle. "Hyvää joulua, herra hiiri?". Hiiri pysähtyi niille sijoilleen. Se katsoi hämmennyksen vallassa kissaa, ja hymyili. Se söi kissan ja piparin, räjäytti planeetan, ja jatkoi seuraavalle planeetalle.

Verkko on poikki

Verkko meni rikki. Hämähäkki oli aivan masentunut tästä murheellisesta tapahtumasta ja päätti kirjoittaa päiväkirjaansa asiasta.

"-----/------/------/--------
----------/-

--/"

Hämähäkille ominainen kirjoitustyyli ei välttämättä välity ihmislukijoille ihan yhtä hyvin kuin kahdeksanjalkaisille lajitovereille, joten tässä käännetty versio.

"--------\------\------\-----
-\----------

\--"

Hm. Se saattaa tietysti olla ongelma, mutta hämähäkki ei voinut sille mitään. Keksitkö ratkaisun hämähäkin kirjoittamaan ongelmaan? Ai mitä että? Et saanut käännetystäkään tekstistä selvää? No voi hyvänen aika sentään, eihän sinusta ole mitään hyötyä. Teen sen sitten itse.

Rakas hämähäkki, et sinä tarvitse verkkoa syödäksesi kärpäsiä. Tilaat verkosta paketillisen kuivattuja kärpäsiä Thaimaan rämeiltä, niillä pysyt kylläisenä elämäsi loppuun asti.

Niin siinä sitten kävi että hämähäkki tajusi lopulta käyttää tietokonettaan ja tilasi verkkokaupasta uuden verkon. Sillä se sitten pyydysti kärpäsiä, koska ei tahtonut Thaimaalaisia rämekärpäsiä. Ja seuraavana aamuna ihminen tuli katsomaan koloon ja kysyi hämmentyneenä "Miksi sinä hämähäkki olet varastanut minun tietokoneeni? Nyt joudut linnaan!", ja niin siinä sitten kävi että ihminen vei hämähäkin eksoottiseen Skotlantilaiseen linnaan.

Loppu.

Yhdistytään

"Hei kaikki! Ja tervetuloa ensimmäiseen Suomen Nörttien yhdistymiskokoukseen!", puhuja aloitti itsevarmasti korokkeellaan. Hän katseli ympärilleen hämärässä salissa, paikassa jossa oli varattu tilaa ja tuoleja 1448:lle henkilölle, osallistujia oli 4. Kaksi miestä ja kaksi naista istuivat eturivissä ja näyttivät hämmentyneiltä. "Näen että meitä ei tällä kertaa päässyt ihan kaikki paikalle, mutta ainakaan esittelykierroksemme ei kestä tällä kertaa viittä päivää!", puhuja naurahti vaivaantuneesti. Yleisöstä kuului naurua kun joku katseli YouTubesta kissavideoita.

"No mutta, jos nyt aloittaisimme esittelyt niin pääsemme nopeammin itse asiaan! Minun nimeni on Henkka ja tykkään yhdistellä asioita!"
Esitelläkseen intohimoansa hän otti kaksi palapelin palasta ja koitti laittaa niitä yhteen, siinä epäonnistuen. Yleisöstä kuului voihkaisu kun joku sai paperihaavan kirjasta jota luki. "Heh, nämä yli kolmevuotiset palapeliprojektit ovat sitten kertakaikkiaan haastavia", Henkka sanoi ylpeänä. "Jos aloittaisimme esittelykierroksen sieltä vasemmalta puolelta"
Hän osotti kädellään kohti risupartaista miestä jonka takki haisi märältä koiralta korokkeelle asti. Mies nousi seisomaan. "Miun nimi on Lauri, ja mie tykkään koirista. Mieluusti kypsennettynä, mutta hätätapauksessa myös raakana.", Lauri istui alas ja muut yleisön jäsenet taputtivat ja nyökkäilivät hyväksyvästi.

Laurin vieressä istuva kukkamekkoon sonnustautunut nainen nousi seuraavaksi. "Mä olen Anitta, moi kaikki!", hän heilutti käsiään vilpittömän iloisesti kaikille. "Ja mä tykkään kissoista! Mut silleen lempeellä tavalla, niinku et, mä tykkään silittää niitä! Mirrien silitys on mun lempijuttu!"
Anitta istui alas ja Lauri katsoi häntä tyrmistyneenä. Muut yleisöstä taputtivat ja nyökkäilivät hyväksyvästi.

Anitan toisella puolella istuva nainen ompeli sormensa paperihaavaa umpeen. Haava oli ratkennut sentin syväksi halkeamaksi kaiken taputuksen takia. "Siinä näyttääkin olevan hieman operaatio kesken, joten jos siirtyisimme suoraan rivin viimeiseen herrasmieheen", Henkka sanoi pahoinvoivasti, sillä häntä yökötti toisen naisen sormesta suihkuava veri. "Paitsi että mehän taidammekin tuntea jo entuudestaan! Pekkako se siinä!"

Vain sukkaan pukeutunut rivin viimeinen mies nousi pystyyn ja näytti kiinnostuneelta nimettömäksi jääneen naisen operoinnista, mutta sai kuitenkin hajamielisesti vastattua "Juu, mä olen Pekka. En kyllä tiedä mistä tiesit. Ookko joku psyyk...psi...psykologi?", Pekka kysyi katsellen vieressään istuvaa naista ja istui itsekin, hajamielisesti heilauttaen kättään Henkan suuntaan. "Anteeksi, luulin että olin nähnyt sinut täällä aiemmin", Henkka sanoi taas hermostuneella äänellä. "Jos vaikka kuulisimme sitten kuka te olette, jos olette saaneet homman valmiiksi", hän sanoi osoittaen kämmenellään kohti verestä punaista naista.

Nainen nousi ylös ja tiputti vahingossa ylimääräiset ompelutarvikkeensa maahan. Pekka syöksyi tarvikkeiden perään. "Mä olen Ronja, eikä sun tarvii tietää muuta.",  punainen nainen sanoi, näytti Henkalle keskisormea ja istui hymyillen alas. Muut yleisön jäsenet taputtivat ja nyökkäilivät hyväksyvästi. Paitsi Pekka joka pyöri sukka leukaan asti lattialla verinen lanka suussaan.

"No nyt kun olemme saaneet esittelykierroksen ohi niin siirtykäämme päivän aiheeseen", Henkka sanoi ja käveli alas korokkeeltaan yleisön joukkoon. "Ottakaa toisianne kädestä kiinni", hän ohjeisti ja veti Pekan ylös lattialta. He kaikki nousivat seisomaan ja muodostivat pienen piirin ottaen toisiaan käsistä kiinni.

"Ennen yhdistymistä tahtoisin lausua Suuren Johtajamme ja Vapahtajamme Amiraali Ackbarin sanoja", Henkka sanoi rauhalliseen ääneen ja katsoi kaikkia silmiin. "It's a trap", hän lausui juhlallisesti.
"Rest in peace, Amiraali", nyyhkytti Lauri.
"Nyt sulkekaamme silmämme ja keskittykäämme tapahtuvaan. Antakaa vaistojenne ohjata teitä.", Henkka ohjeisti.
"Mää niin tykkään punas...", Pekka aloitti, mutta kaikki muut ennättivät sihisemään "Hyssss" ja katsoivat Pekkaa vihaisena. Ja sitten pieni piiri alkoi pyörimään. Se alkoi pyöriä niin nopeasti että siitä ei erottanut enää yksittäisiä ihmisiä. Kun piiri pysähtyi, jäljellä oli vain kasa ihraa.

Mikäs sen maukkaampaa

Erään suuren asetehtaan toimistorakennuksen ylimmässä kerroksessa valtion sotapäällikkö Suur-Kenraali Mörmö ja tehtaan Johtaja keskustelivat. "NYT", sotaisampi osapuoli parkaisi. "On sen aika! Olemme odottaneet jo tarpeeksi emmekä saa joukkoja liikkelle ennen uutta asetta!" "Sehän on tietysti aivan selvä juttu, ja vaikka emme ole täysin valmiina vielä liukuhihnojen rasvauksissa ja puristimien paineistuksissa tai paahtimien kolvauksissa, meillä olisi kyllä prototyyppi valmiina kats....", Johtaja aloitti. "TÄNNEHETITAIMUUTEN!", Kenraali Mörmö huusi kovaan ääneen. Niin kovaan ääneen oikeastaan että johtaja menetti kuulonsa, mutta hän silti ymmärsi mitä haluttiin. "Selvä juttu, minäpä tästä lähetän alaiseni hakemaan sitä ylös", johtaja painoi nappia pöydällään joka sinkautti kolosta vaahtokarkin hänen suuhunsa. "Heh, nämä ovat näitä omia suosikkeja", Johtaja virnisteli. Kenraali Mörmö nyökkäsi hyväksyvästi.

Johtaja nousi ylös tuolistaan ja lähti kohti ovea, tai oikeastaan kohti golfkärryään sillä matka oli pitkä ja raskas, ja se taittui nopeammin golfkärryllä ajaen. Hän istui kyytiin ja ajoi kohti huoneen toista päätä, matkalla samalla ihastellen maisemia, kaikkia tauluja joita oli seinilleen asennuttanut repaleisista ruumiista joita heidän aseensa olivat silponeet ja patsaita jotka hän oli itsestään ja pyssyistään teettänyt. Erityisen ylpeä hän oli eräästä pronssisesta pylväästä joka oli muotoiltu muistuttamaan hänen, kröhöm, miehisyyttään. Pylväs oli ehkä vain kaksi senttiä korkea, mutta erityisen ylpeä hän oli siitä kuitenkin.

Puoli tuntia myöhemmin hän saavutti toimistonsa ovet, ja hän yhtäkkiä muisti unohtaneensa mitä oli lähtenyt hakemaan, joten hän joutui meditoimaan hetken. Hän oli ehtinyt meditoida vasta puoli vuotta kun hänelle tuli hirvittävä nälkä, joten hän jätti miettimiset sikseen ja astui toimiston ovista ulos. "Ah, Johtaja! Olimme jo hiukan huolissamme kun kukaan ei ollut nähnyt teitä kuukausiin, lähetimme etsintäpartion toimistoonne mutta he eivät koskaan palanneet. Oletteko kunnossa?", Johtajan sihteeri kysyi huolestuneena pöytänsä takaa. "Mitä?! En kuule kun Suur-Kenraali Mörmö huusi niin kovaa. Mutta nyt minulla on aivan karmiva nälkä, ihan niin karmiva että selkäpiitä karmii! Taidan kohta säikähtää kuoliaaksi, mutta ennen sitä muistinkin juuri että Suur-Kenraali Mörmö tarvitsee toimistooni uuden aseen prototyypin, ja äkkiä tai muuten! Sieltä alakerroksista jostain, siinä taisi olla jonkinlainen säiliö vieressä millä sen sai kuljetettua turvallisesti ylös!", ja niin Johtaja säikähti kuoliaaksi karmivaa nälkäänsä.

Sihteeri, nimeltänsä Kari Petterson, oli hieman hämmentynyt Johtajan tavasta lähteä, mutta ryhtyi toteuttamaan Johtajan viimeistä toivetta ja lähti suureen seikkailuun kerrosta alemmaksi. Hissillä pääsisi kätevästi, se kun pysähtyi oman sisäänkäynnin lisäksi vain seuraavalla kerroksella. Karin oli oltava valmiina kun hissin ovet aukeaisivat. Näky ei tulisi olemaan kaunis. Meni neljäkymmentä piinaavaa minuuttia hissimusiikin soidessa. Vihdoin hissin ovet aukesivat. Kari ei ollut koskaan aiemmin joutunut lähtemään näin alas turvallisesta kolostaan ja olikin oikeassa siinä kun oletti alemman kerroksen olevan aikamoinen viidakko petoeläimineen, jokaisen kynsiessä tietänsä ylöspäin vaikka väkisin. Hän joutui työntämään luudalla hissiin pyrkijöitä kauemmaksi "Hus! Hus! Teidän täytyy ansaita paikkanne! Hus!", hän sai työnnettyä sihisevät pukumiehet tieltään ja pakeni nurkan taakse.

Kari oli hiukan peloissaan villistä menosta ja päätti ettei voisi enää alemmaksi lähteä, joten hän tarvitsisi apua. Päättäväisesti Kari otti kiinni eräästä naisesta joka oli juuri syönyt suihinsa possumunkin ja pyyhki murusia poskeltaan. Karin olisi varmaan silti kannattanut hetki harkita mistä ottaa kiinni, sillä rinnasta kiinni ottaminen aiheutti naisessa alkukantaisen mörähdyksen ja nainen potkaisi Karilta hampaat kurkkuun. Tämä luonnollisesti vaikeutti Karin puhetta, mutta ei niin pahasti kuin naisen kuristava ote. "Annas olla viimeinen kerta kun alat lääppimään tai muuten!", nainen karjui villisti kuristaen Karia. "..el..fä..hhut..tu..", Kari korisi. Nainen rauhoittui lempeästä korinasta ja päästi otteensa irti. "No mitäs, oliko asiaa?" nainen uteli. Karin piti pinnistellä muistaakseen kivun läpi mitä oli lähtenyt hakemaan, mutta muisti lopulta. "Tehtävä...yläkel..kel...kel, ylös! Plo..po..tototyyppi! Uusi! Alhaall..! Säiliö!", Kari huohotti. "Ahaa! Uutta säiliötä ylös, selvä juttu. Tässä on vihdoin mahdollisuuteni ylenemiselle!" nainen huusi voitonriemuisena. Kari hengittti syvään ja tukehtui hampaisiinsa.

Nainen, nimeltänsä Helena Harmaaselkä, sylkäisi Karin päälle viimeistä kertaa ja lähti kohti alempaa kerrosta. Hissillä ei voisi kulkea, sillä sillä pääsisi vain ylös tai ulos. Niinpä portaat oli otettava käyttöön. Siitä olikin jo pitkä aika kun Helena oli viimeksi joutunut portaissa kulkemaan, tuntuu että ylennys johtoportaan alakertaan oli tapahtunut suorastaan toisessa elämässä. Hän oli tyytyväisenä asunut omassa toimistossaan kaiken tämän ajan eikä ollut uskonut tulevansa enää alaspäin. Silti, nyt on mentävä alas että pääsee ylös. Silti...kannattiko nykyistä asemaansa vaarantaa lähtemällä liian pitkälle? Helena päätti että värvää apua seuraavasta kerroksesta.

Ja niin matka jatkui, rakennuksen kerrosten asukit olivat kaikki liian peloissaan lähteäkseen pidemmälle, joten kaikki värväsivät apua matkan varrella. Helena pyysi Roopea tuomaan uutta säiliötä alhaalta ylös, Roope pyysi Kallea tuomaan uutta pönttöä ylös, Kalle pyysi Liisaa tuomaan junaa pöllölle, Liisa pyysi Jaakkoa tuomaan Jack Danielsia kolalla ja sekava viesti jatkoi kohti pohjakerrosta.

Sata kerrosta alempana ja kolme vuotta myöhemmin aulan vastaanottotiskillä työskentelevä Pekka sai kunnian olla viimeinen ihminen jolle viesti välitettiin, "Johtoportaalle tummaa paahtoa, ei sokeria, ja vähän äkkiä tai muuten!", luki paperissa jonka kirjekyyhkynen oli tuonut hänelle ylemmästä kerroksesta. Olikin onni että Pekka vastaanotti viestin, sillä hän tiesi tasan tarkkaan mistä saisi parasta kahvia tältä seudulta. Kolme ja puoli vuotta sitten avattu pieni kioski ulko-ovien vieressä tarjosi seudun parhaat kahvit, ja luonasaikaan jonoa riitti toimistorakennukselta tehtaalle asti. Moni kuoli odottaessaan, mutta kahvi oli sen arvoista. Onneksi kello oli vasta kahta minuuttia vaille lounasajan, joten kioskilla ei näkynyt vielä ketään. Pekka haki kupin kahvia ja päätti käyttää pikahissia päästäkseen ylimpään kerrokseen, ja neljän tunnin korvia huumaavan matkan päätteeksi hän saapui huipulle.

Pekka vilkuili ympärilleen ja huomasi vanhan tuttavansa, Helena Harmaaselän istuvan Johtajan mädäntyneen ruumiin vieressä näpytellen kannettavalla sylissään. "Ohoh, kuis nyt noin?", Pekka kysyi hämmentyneenä. "Ai kato moi Pekka! Joo mä tykkään välillä täällä lattiallakin istua kun toi sihteerin tuoli on niin epämukava", Helena vastasi hymyillen. "Aah! No minäpä niin ihmettelinkin!", Pekka naurahti valaistuneena. "Kuules, nyt ois tärkeä toimitus toimistoon! Voiko astua sisään?" "Joo siitä vaan, antaa mennä! Suur-Kenraali Mörmö siellä odottelee vielä".

Pekka astui toimistoon ja mitä hän näki järkyttäisi häntä koko loppuelämänsä. Hän toimitti kahvin Suur (Todella suur) Kenraali Mörmölle joka oli kasvanut oven viereen asti. "No vihdoinkin! Alkoi tulla Johtajan lähdön jälkeen niin kovin nälkä että olen tässä nyt hetken aikaa näitä vaahtokarkkeja syönyt. Mukava päästä vihdoin kokeilemaan sitä Johtajan suosittelemaa uutta asetta jolla saamme sotilaamme täyteen vireyteen kofeiinin avulla. Kuulemma ihan ulko-ovien vierestä vieläpä saa pieniä annoksia sitä uutta herkullista kahvia! Onhan valmistelut asetehtaan muuttamisesta kahvitehtaaksi valmiina?", Suur-Kenraali Mörmö kysyi Pekalta ja joi kahvin yhdellä kulauksella. "Onpas muuten todellakin hyvää, viekää Johtajalle kiitokseni".

Pasin huikea idea

Eräässä aurinkoisessa lähiössä, oikein mukavan näköisessä talossa jossa kuka tahansa haluaisi varmasti asua, eräs mies solmi juoksukenkiään valmiina lenkille lähtöön. Tämän miehen nimi oli Pasi. Hänen kaverinsa tosin kutsuivat häntä leikkisästi "Moukariksi", olihan hän kerran saanut moukarista kalloonsa kun oli ollut lenkkeilemässä erään yleisurheilukentän laitamailla. Oi onnellisia aikoja, hän oli saanut ihan vapaasti olla koomassa sairaalassa vailla huolen häivää. Hänen miehensä ei taas ollut asiasta tykännyt ollenkaan ja oli suuttunut Pasille siitä, että tämä oli hankkiutunut koomaan. Ja vaikka kuinka Pasi koitti asiaa selittää, ei hänen miehensä ymmärtänyt sitä ettei se oikeasti ollut mitään muuta kuin vahinko. Niinpä Pasi oli jäänyt yksin.

Nyt lenkille lähtiessään Pasin seuraan tuli tavalliseen tapaan eräs vanha koira! Pasi ei ollut vielä keksinyt että kenen tämä vajaan metrin korkea komondor-rotuinen koira oli, mutta oli tässä viimeisen viiden vuoden aikana kolme kertaa viikossa nauttinut koiran lenkkeilyseurasta. Se näytti aina niin iloiselta että Pasille tuli väkisinkin iloinen olo. Pasi oli nimennyt koiran Nakkisämpyläksi, koska oli ollut nimeämisen hetkellä kovin nälkäinen.

Nakkisämpylä ja Pasi lähtivät juoksemaan normaalia reittiään Pasin talolta kävelyteitä pitkin kohti läntistä metsikköä. Lähiö koostui lähinnä omakotitaloista ja talojen isoistakin pihoista, eikä puita ollut lähimaillakaan. Asutetun alueen ulkopuolella oli vain kivikkoista ja punaisen hiekkaista erämaata, vain yhden ison tien liittäen pienen lähiön kolmentoista kilometrin päässä olevaan isoon kaupunkiin. Niinpä alueen läntisellä reunalla oleva havupuumetsä teki oikein raikkaan tuulahduksen tänne erämaan keskelle. Kukaan ei tiennyt miten se oli sinne kasvanut, mutta sen raikkaan tuulahduksen takia eräs muinaisten sukupolvien edustaja oli viisikymmentä viikkoa sitten rakentanut alueen täyteen luksustaloja ja uima-altaita.

Pasi ja Nakkisämpylä juoksivat rauhalliseen tahtiin auringon paahtaessa kirkkaalta taivaalta. Aina satunnaisesti vastaan tuli naapuruston muitakin kummajaisia joita Pasi ja Nakkisämpylä iloisesti tervehtivät omilla tavoillaan (Pasi pyöritti tervehtiessään kättään kolmion muotoisesti, Nakkisämpylä tyytyi tavalliseen "Terve!" -lausahdukseen).

Lähestyessään metsäaluetta Pasin sininen hihaton paita alkoi olla hiestä märkä ja hänen keltaiset urheilushortsinsa tuntuivat vähintään yhtä märiltä. Nakkisämpylä katsoi karvojensa takaa kummastuneena ja kehotti Pasia menemään kotiin vaihtamaan puhtaat vaatteet, ja niin Pasi teki. Hän kääntyi takaisin metsäalueen reunalta ja käveli ne äsken juostut kolmetoista metriä takaisin kotiinsa ja vaihtoi puhtaat vaatteet. Tällä kertaa hän aikoisi mennä hieman rauhallisemmin takaisin ettei olisi taas niin kamalan hiessä.

Nakkisämpylä oli metsän reunalla odottamassa rauhallisesti istuen, poltellen piippuansa. Kun Pasi tuli talonsa sisältä ulos, Nakkisämpylä piilotti piippunsa äkkiä, sillä eihän nyt urheillessa sopisi piippua poltella. Pasi ja Nakkisämpylä menivät viileän rauhallisesti metsään sisälle, pois auringon paahteesta ihanaan raikkaaseen tuulahdukseen. Taas tavalliseen tapaansa ihmettelivät miten kenelläkään oli aikaa kirjoittaa jokaiseen puuhun "wunder-baum", mutta se ei haitannut haistelua. Heillä oli tapana haistella metsässä ilmaa kunnes he iloisesti pyörtyivät ja aamulla herätessään he ottivat aina matkamuistoiksi kuusia mukaansa.

Niinpä Pasi ja Nakkisämpylä lähtivät takaisin, taskut täynnä kuusia. Nakkisämpylä toivotti Pasille hyvää päivänjatkoa ja lähti mystiselle omistajalleen, Pasin katsellen epäuskoisena sen menoa. Pasi marssi kotiin ja päättikin syödä ison aamiaisen nyt hyvin urheillun päivän jälkeen.

Kun Pasi oli pöydässä syömässä kananmuniansa, kuului ikkunasta yllättäen koputus. Kahvileipähän se siellä! Kahvileipä oli Pasin nimeämä pieni lintu, joka usein tuli hänelle kertomaan aina uusia uutisia suuresta kaupungista.
"Suurkaupungin, maat paskaiset, haisee ja pahoin voi", Kahvileipä runoili kauniisti.
"Voi voi, voi voi, mitä sille voi?", vastasi Pasi dramaattisesti.
"Täält' teidän hajupuut, ei mitkään poppakonstit muut. Paskan hajun poistamaan tuut!"
"Vaan miten ne kaupunkiin saisinkaan? Ei autoa mulla laisinkaan...."
"Sen kun sie keksit, niin saat kaikki maailman keksit", Kahvileipä lopetti surullisena ja lensi pois.

Pasi jäi leukaansa hieroen miettimään asiaa ja katseli samalla linnun lentoa....ja saikin siitä ajatuksen! Hän voisi kiinnittää puihin siivet ja lennättää ne kaupunkiin....mutta hänellä ei tainnut olla tarpeeksi siipiä. Tarvittaisi uusi idea. Pasilla oli ollut vähän vaikeuksia ideoidensa kanssa koomansa jälkeen, mutta kyllä niistä aina jotain saatiin mihin tahansa tilanteeseen. Kerrankin kun hänen naapurinsa kissa oli jumittunut kuumalle peltikatolle, oli Pasi keksinyt heittää kissaa jääkuutioilla. Siitä olikin tullut naapuruston uusi suosikkileikki, mutta se voi tietysti olla että kissa ei siitä tykännyt niin paljon. Se oli käynyt seuraavana aamuna hakemassa kiväärin ja ampunut paikallisen vääpelin, vanhan lempeäsieluisen ukon nimeltänsä Harttimanni, ja sen jälkeen itsensä. Se oli ollut surullinen päivä.

Mutta kuitenkin, idea oli tullut ja valloittanut koko naapuruston. Ehkäpä hän voisikin ottaa naapurinsa apuun puiden kantamisessa! Niin aivan! Autoa hänellä ei ollut, mutta naapureilta saisi varmasti apua.

Niinpä seuraavana päivänä Pasi lastasi raikkaat tuulahdukset rakentamaansa jättiläiseen, johon oli ommellut naapuruston jokaisen ihmisen kiinni toimimaan yhtenä isona kokonaisuutena! Siinäpä vasta olikin näky.

Ei aikaa kirjoitella eeppisiä avaruuusseikkailuja

Avaruuskapteeni Riku pudisteli päätänsä aluksen komentosillalla juuri pimentyneen kommunikaatioaparaatin edessä, seitsemänhenkisen miehistön katsellen häntä jähmettyneinä, epäuskoisin ilmein. Aluksen kvanttisuojan operaattori Kirsi alkoi voimaan pahoin ja oksensi ämpäriin.
"Eihän ne voi meitä tällä tavoin kohdella", Riku murahti vihaisena ja löi aparaatin mikrofonin irti nyrkillään. Aparaatti sähisi surullisena ja kipinöi Rikun silmään.
"MEDIC!", huusi aluksen lääkintäinsinöörismies Henkka ja juoksi pakokauhun vallassa ulos komentosillalta.
"Leo, hae hänet takaisin", kapteeni komensi. Aluksen kolmemetrinen, kolmisilmäinen ja kolmejalkainen järjestyksenvalvoja nousi penkistään ja murahti "Selvä, kapu" iloisella äänellään.

Riku piteli kipinästä poksahtanutta silmäänsä kuopassa ettei se valuisi ulos ja koitti samalla nostaa miehistön moraalia.
"Vaikka ne olennot sillä tavalla meille tekikin, niin ollaan me kuitenkin pahempaakin nähty! Muistatteko sen yhdenkin kerran sillon sillä yhdellä planeetalla?!"
"...joo..", kuului miehistön vaimea vastaus.
"Ja mitä me sillon tehtiin?!"
"No meiltä kuoli kolmekymmentä miehistön jäsentä", vastasi aluksen supertietokone Elina.
"Se on totta, se tosiaan tapahtui, mutta me kuitenkin päästiin karkuun!"
"Niin, heti sen jälkeen kun kvanpörttimoottori räjähti ja teki keltaisen aukon avaruuteen repien puolet aluksestamme mukanaan", vastasi aluksen mekaanikko Maritta.
"Sekin on täysin totta, mutta ei meillä tässä nyt pahaa hätää ole kuitenkaan..", kapteeni vastasi jo hiukan masentuneena. "Jade, voitko hieman auttaa.."

Aluksen pirteä Moraalinvartija, Jade nimeltään, koitti kohottaa kapteenin moraalia tekemällä hassuja ilmeitä hänen edessään, mutta koska oli selin kapteeniin, ei ilmeilyllä ollut toivottua vaikutusta. Aluksen penkinlämmittäjä, Olli, sen sijaan katsoi huvittuneena ilmeilyä.

Aluksen tykkioperaattori Johanna sai tarpeekseen kaikkien saamattomuudesta ja jysäytti sellaiset tetrapommit hämminkiä aiheuttaneiden avaruusolentojen kotiplaneetalle että haju kuultaisi naapurigalaksissakin. Niin aivan, haju oli niin voimakas että se aiheutti jopa Ilmalle pahoinvointia, ja Ilma sitten kaksi viikkoa tapahtuneen jälkeen matkusti planeetalta serkkunsa Rainerin luokse naapurigalaksiin ja kertoi kamalasta tetrapommista joka oli lentänyt hänen taloonsa ja haissut pahalta.

"Eiköhän tuo riitä saamaan heitä toisiin ajatuksiin", Johanna myhäili virnistellen partaansa. "No oliko ihan pakko? Nyt he eivät ainakaan anna meille lupaa käydä tankkaamassa.", Riku manaili.

Ovi aukesi ja sisään hipsi varovaisin askelin aluksen lääkintäinsinöörismies, joka vaikutti edelleen kauhistuneelta Rikun silmän räjähtämisestä. Hänellä oli nimittäin suuri fobia puoliksi sokeisiin ihmisiin! Henkan takana marssi Leo, joka palasi takaisin järjestyksenvalvojan koppiinsa. "Kiitos Leo. Nyt Henkka perhana tulet tänne ja korjaat tämän silmän!", Riku komensi. Henkka teki työtä käskettyä, vaikkakin silmät kiinni, koska oli niin kauhuissaan. Muut miehistön jäsenwt kokoontuivat operointipöydän ympärille ja ihmettelivät kädet taskuissa kun ei ollut muutakaan tekemistä jota kirjoittaja olisi heille keksinyt. Avattuaan silmät Henkka huomasi että olikin asentanut uuden kyborgisilmän vahingossa keskelle Rikun otsaa. Tämä ei tuntunut kuitenkaan Kapteenia haittaavan, joten kaikki palasivat omiin asemiinsa.

"Noniin, eiköhän me olla täällä valmiit. Täyttä höyryä eteenpäin!", Riku huudahti.
"Ai ai, kapu", vastasi aluksen supertietokone ja ampui vanan höyryä aluksen etuosasta. Höyry leijaili aluksen ympärillä ja täytti koko kvanttisuojan ja aluksen väliin jäävän tilan joka taas johti siihen että ikkunoista ei nähnyt metriäkään. "Voi pojat mitä tunareita koko sakki...", Riku huokaisi.
"Onneksi minulla on uusi kyborgisilmä jonka avulla näen höyryn läpi! Eteenpäin siis, minä varoitan jos eteen tulee vaaroja!"

Ja niin urheiden sankariemme alus lähti liikkeelle kohti auringon laskua...tai siis kohti aurinkoa, niinhän se olikin.

Tuleeko jokin mystinen sankari kenties pelastamaan miehistön varmalta kuolemalta? Tuleeko tarinalle koskaan mitään fiksua loppua? Se selviää...tai oikeastaan, ei.

Askeleen verran kaaokseen

Olipa kerran kana. Kana eli kanamaista elämäänsä nokkien ties mitä jyviä ja muuta kanamaista nokittavaa. Sitten kana teurastettiin ja kanasta tehtiin kanakeittoa. Kana heräsi ihmisen vatsasta, siellä sen jauhetut osat kuplivat vatsahapoissa ja kana päätti ettei näin voisi elämäänsä elää, muiden kuplivissa nesteissä. Kana nokki tiensä läpi ihmisen vatsasta ja työntäessään päänsä ulos se huomasi olevansa yllättäen lentokoneen ohjaamossa. Lentokoneen lentäjä oli ihmeissään kanasta joka katsoi häntä hänen vatsastaan ja työnsi sen takaisin. Lentoemäntä tuli ohjaamoon ja tikkasi lentäjän vatsan umpeen. Kana suivaantui tästä kovasti ja kaivoi tiensä lentäjän päähän. Sieltä se sitten kotkotti lentäjän suusta lentoemännälle ja tämä tietysti hämmensi kaikkia paikallaolijoita. Lentokone sitten päätti itsekseen ettei tässä ole mitään järkeä ja lensi kuuhun.

Mario 30v.

Eräässä vanhassa kerrostalossa, siinä tunkkaisimmassa, homeisimmassa ja tupakansavuisimmassa huoneistossa, vanha viiksekäs putkimies kaivoi punaisen haalarinsa taskusta putkipihtejä kiristääkseen uuden vesiputken paikalleen. "Tän jälkeen sen pitäis huuhdella", hän mutisi itsekseen rouhealla äänellään ja kiristi putken. Sitten putkimies veti pöntön nupista ja vastoin kaikkia fysiikan lakeja pöntössä olleet ripulit lensivät putkimiehen naamalle. Hetken tyrmistyksen jälkeen hän rojahti lattialle istumaan ja hekottaen sytytti tupakan. Hän istui siinä tovin, polttaen tupakkansa loppuun hiljaisuudessa.

Putkimies nousi ylös ottaen lavuaarista tukea, mutta hänen painonsa takia lavuaari irtosi seinästä ja hanan putkien irrotessa alkoi suihkuamaan kuumaa ja kylmää vettä ympäri vessaa putkimiehen kaatuessa lattialle. "Voi vittu", hän kirosi lattialta ja ponnisti ylös polvet naksahdellen. Hän otti lavuaarin vieressä roikkuneen homeisen pyyhkeen ja pyyhki siihen naamansa. Putkimies vilkaisi vielä kerran kaaottista vessaa, heitti hanskansa paskaiselle lattialle ja jätti veden suihkuamaan astuen vessasta ulos asunnon olohuoneeseen.

Yhdestä makuuhuoneesta pitkä viiksekäs mies vihreässä takissa astui ulos tyytyväinen ilme naamallaan. Huomattuaan putkimiehen hän vakavoitui ja veti hattunsa syvemmälle ja poistui pikaisesti asunnosta. Makuuhuoneesta asteli seuraavaksi ulos putkimiehen rottanaamainen asiakas, vain vaaleanpunaiseen verkkopaitaan pukeutuneena, joka ei peittänyt yhtään hänen alipainoisuuttaan. "Eihän sua haittaa että hoitelin samalla omia asiakkaita?", hän kysyi putkimieheltä. "No eipä oikeastaan.", hän vastasi monotonisesti. "Saitko veskin kuntoon? Näytät vähän paskaiselta.", putkimies kuuli häneltä kysyttävän, ajatusten melkein karatessaan omille teilleen. "Täh? En. Ei. En saanu sun paskapönttöäs korjattua, mut sinne oli joku pommi asennettu tai jotain ja mä vaadin maksua!", putkimies sylki suustaan. "No mulla ei oo kyl käteistä nyt...mut sain maksuks äsken taikasieniä, haluutko sä?" "Aivan sama, anna nyt jotain"
Asiakas kävi makuuhuoneessa ja tuli takaisin pienen pussin kanssa. "Tässä ois, ollaanko sujut?" "No mä soitan sulle himasta myöhemmin niin kattellaan sit" "Selvä juttu!". Putkimies otti pussin asiakkaaltaan. "Kuka toi jätkä muuten oli joka tuli ulos sieltä? Näytti tutulta" "No se oli yks Luigi vaan, se on vakkari. Tykkää että leikitään vähän veljeksiä tai tungetaan kilpikonnia perseeseen!", mies sanoi nauraen kirkkaalla äänellään. Putkimies katsoi kuvottuneena hekottavaa anorektikkoa ja lähti ulko-ovelle päin.

Putkimies kuuli takaansa vielä "Jos sä kultsi tarviit apua noiden sun naamakarvojen kanssa niin tuu vaan käymään Marion luona millon vaan niin voidaan vähän vahailla!", mies kikatti. "No jos sä tarviit paskaputkies kanssa apua niin turha soittaa enää Persikan Putkipalveluun, mä en rassaile niitä putkia!", nainen huudahti paiskatessaan ulko-oven kiinni.

Sinappia

"Kolme nakkia sinapilla!", eräs Hermanni kuiskasi nakkikioskilla eräänä kohmeisena yönä. Oli marraskuu, ja lämpötilat näin aamuyön pimeydessä tahtoivat olla jo hyvinkin paljolti pakkasen puolella, ainakin nimittäin asteen verran. Aurinko paistoi täydellä teholla ja Hermanni odotti nakkeja kuumeisena. "Sun pitäis varmaan jotain troppeja hommata tohon sun vlunssaas", Aurinko tokaisi Hermannille kioskin syövereistä. Hermanni ei kuullut mitään, koska oli kuuro, mutta vastasi "Joo, lämpöä piisaa", tulkiten Aurinkon ilmeestä että tämä oli huomannut Hermannin kohonneen ruumiinlämmön. Aurinko antoi Hermannille kolme nakkia, mutta unohti sinapin, joten Hermanni näytti pettyneeltä. Raha vaihtoi omistajaansa ja Aurinko jäi kolkattuna kioskin pohjalle, kassakone tyhjennettynä. "Mie sanoin että sinapilla, perkule sentään", Hermanni manasi itsekseen samalla nauraen matkalla pankkiin tallettamaan monia kymmeniä eurojaan jotka oli Aurinkoiselta Nakkikiskalta ryövännyt.

Aurinko nousi aamulla korkealle taivaalle helikopterillaan etsimään tätä Hermannia joka oli hänet kolkannut yöllä. Hän löysi ryövääjän jättämän kolikkovanan helposti kiikareillaan, ja seurasi sitä pankkiin. Helikopteriparkki oli täynnä poliisihelikoptereita, joten hän joutui jättämään kopterinsa sakkopaikalle, erään Karhuryhmän pakettiauton viereen. Aurinko marssi vihaisen näköisenä pankin kassaholviin ja otti omat kolikkonsa takaisin, niitä näyttikin olevan lattia täynnä! Ulos lähtiessään hän vilkutti iloisesti pankin työntekijöille jotka makasivat verilammikoissa ympäri pankin lattioita. Hämmästyksekseen hän huomasi että Karhuryhmä oli vallannut hänen helikopterinsa, joten hän joutui hätistelemään karhut tiehensä luudalla jota hän piti helikopterin takakontissa. Sakkolappukin oli ilmestynyt helikopterin tuulilasiin, jonka Aurinko uhmakkaana kuitenkin söi suihinsa.

Nyt oli rahat saatu takaisin, mutta ryövääjä oli vielä vapaalla jalalla, tai näin Aurinko luuli, sillä Hermanni kun olikin iloisesti ryövännyt pankin kolmella nakillaan (ilman sinappia) ja lähtenyt sen jälkeen lähikauppaan ostamaan grillimakkaraa, niin poloinen Hermanni oli tukehtunut makkaraan ja kuollut kaupan ovelle.

Tippiä kaikille

Pekka heräsi kun koira tuli nuolemaan hänen kasvojaan. Aamuisella kadulla vilisi autoja ja ihmiset kävelivät ohi närkästynein ilmein. Pekka ei muistanut miten oli tähän ison kerrostalon nurkalle joutunut, mutta päätti että eilinen ilta oli varmasti ollut hauska. "Se tekisi sitten viisi euroa", sanoi koira Pekalle. "Niin että mitä?", Pekka vastasi hämmentyneenä. "Viisi euroa", koira sanoi edelleen. "Se tavallinen taksa mitä me Mustin Herätyspalvelussa veloitamme"

"Aivan juu niin! Anteeksi herra, unohdin että olin tilannut herätyksen", Pekka sanoi häpeillen, samalla kaivaen lompakkoaan sukasta. Pekka antoi koiralle kolme euron kolikkoa ja kaksi kahden euron kolikkoa. "Kiitoksia että käytitte Mustin herätyspalvelua", koira sanoi iloisesti ja lähti sitten lähimpään kapakkaan käyttämään kahden euron tippiä.

Pekka nousi ylös kadulta ja huomasi olevansa nälkäinen. Hän meni lähimpään kauppan ja osti sieltä paketin spagettia, 500 grammaa. Hän antoi myyjälle kolme kahden euron kolikkoa. "Kiitos että asioitte lähikaupassanne!", sanoi myyjä ja lähti lähimpään kapakkaan käyttämään kahden euron tippinsä.

Pekka söi kuivat spagetit iloisena ja totesti sen jälkeen olevansa janoinen. "Minä olen janoinen", sanoi Pekka hymyillen, ja meni hänkin läheiseen kapakkaan.

Väkisin vääntämistä

Kävelin metsässä ja sain yllättäen idean. Lähetin idean toimittaneen postinkantajan pois ja söin idean. Makoisia pieniä herkkupaljoa nuo ideat. Jatkoin kävelyä ja sitten minuun iski salama kirkkaalta taivaalta! Kun olin päässyt sairaalasta pois, unohdin jo mitä olin tekemässä, mutta suunnistin samaiseen metsään jossa onnettomuus oli sattunut. Kävellessäni samaa polkua kuin aiemmin, havaitsin etten ollut havainnut aiemmin maassa lojuvaa avainta. Nostin avaimen ja kysyin siltä että mihin se kuuluu. "No lukkoon, neropatti!", avain vastasi. Kieltämättä! Lukkoon se tietysti menee, ja etsin metsästä lähimmän arkun, jonka lukkoon työnsin avaimen. Lukko voihkaisi ja arkku aukesi. Sisältä paljastui avain. Otin avaimen ja laitoin arkun kiinni. Koitin avata arkun uudelleen uudella avaimella ja lukko voihkaisi taas, arkku aukesi. Sisältä kömpi ulos rääsyinen risupartainen vanha hampaaton nainen joka kiitti vapautumisestaan, jonka jälkeen lähdimme juhlimaan läheiseen kapakkaan.

Kolikko on tappava

"Hei! Oletko kuuro?!", hän kuuli vierestään. Vihainen pottahiuksinen nainen tuijotti häntä viidenkymmenen millimetrin päästä. Kahvila oli lähes hiljainen, vain kaksi asiakasta ja välillä joku pieraisi. Hämärässä nurkassa, sateen hakkaessa ikkunaan hän oli ilmeisesti nukahtanut ja samalla iskenyt hampaallaan kahvikupin rikki.
"Niin että siivoa sotkusi, Saatana!", nainen räyhäsi hänen kasvoilleen niin että sylki roiskui. Nainen istui hänen viereensä ja otti huikan viskipullostaan heti tämän jälkeen sammuen.

Hän katsoi ympärilleen ja havaitsi että kahvikuppi oli toden totta säpäleinä, mutta ikävä kyllä kaikki kahvit oli juotu. "Perhanan rotat lipsivät heti pöydän puhtaaksi kun silmä välttää", hän ajatteli itsekseen. Syötyään kupin jäännökset, hän nousi ja kiitti kahvilan työntekijää joka tässä vaiheessa kurlasi lattialla oksennuksessaan.

Astuttuaan ulos kahvilasta hän muisti että oli unohtanut maksaa, ja käännyttyään ympäri hän unohti että oli muistanut unohtamisen, ja astui tiskille tilatakseen uuden kahvin.
"Olkaa hyvä ja astukaa alas pöydältä", hän kuuli korisevan kehotuksen lattialta. Hän totteli kehotusta ja astui pois likaisen lautasen päältä ja hyppäsi takaperivoltilla takaisin lattialle. Havaittuaan oksennuksessa vellovan naisen, hän muisti että oli unohtanut maksaa, ja ripeällä liikkellä hän heitti kolikon naisen otsaan ja poistui murhapaikalta toivottaen muille asiakkaille hyvää päivää.

Aivot sulaa

Mies oli hieman allapäin. Häneen oli iskenyt paha nuha. Töihin mentyään, nuha oli tullut ensimmäisen kulman takaa ja lyönyt häntä lapiolla nenään. Tämä oli miehen työpaikalla asustava ilkeä paha nuha, joka tykkäsi aina välillä laittaa henkilöiden aivonesteet valumaan nenästä ulos lyömällä lapiolla. Monesti olivat työmiehet työpaikalla hakeneet soihdut ja talikot vain huomatakseen ettei nuhaa näkynytkään missään. Se velmu oli varmaan kellarissa hihittelemässä työmiehille ja heidän alkeellisille talikoilleen. Ajan mittaan kun miehen aivot valuivat iskun takia nenän kautta ulos, unohti hän täysin nuhan olemassaolon. Tällöin hän alkoi tulla taas täysin varomattomasti töihin, ja uskalsi jopa liikkua ulkona tavallisten ihmisten tapaan...osaamatta odottaa sitä seuraavaa kertaa kun paha nuha iskisi taas!

Ja kaikki olikin vain unta

Hän avasi silmänsä. Kaikki olikin vain unta. Mutta hän tunsi edelleen miehen ison sykkivän sydämen kädellään. Juuri hetki sitten hän oli repinyt sen ulos paljan käsin miehen rintakehästä, mutta kaikki olikin vain unta. Ulkona oli hurja ukkosmyrsky ja vesi piiskasi ikkunaa, oli hämärää eikä hän tiennyt paljon kello oli. Hänellä tuli yllättäen nälkä, mutta se uni...miten hän voisi edes liikkua sen jälkeen mitä oli äskettäin kokenut, se tuntui niin huumaavalta. Hän tunsi olevansa märkä ja huomasikin että katosta tippuu vettä, hänen sänkynsä oli aivan märkä. Hän sai noustua sängyssä istumaan ja muisti että oli tilannut katolle korjaajan edellisenä päivänä. "Täällä olisi yksi reikä tukittavana", hän oli soittanut huoltoyhtiöön ja olivat luvanneet korjaajaa paikalle seuraavana aamuna. Hän ei ollut varma monelta korjaaja tulisi paikalle, joten hän nousi ylös ja kuivattuaan itsensä laittoi vaatteet päälleen.

Sykkivä iso verinen sydän pyöri hänen ajatuksissaan samalla kun hän käveli kohmeisena keittiöön keittämään kahvia. Hämärässä hän sai laitettua keittimen valmiiksi ja laittoi virran päälle, virtakytkimen valo loi keittiöön oranssin hohteen. Hän sytytti pienen lampun keittiön pöydän vierellä ja tuijotti hiljaisena myrskyyn. Kahvin tuoksu leijaili hänen sieraimiinsa ja hän jähmettyi katsomaan heijastusta keittiön ikkunasta. Hän näki ikkunasta että joku hiiviskeli hänen takanaan, vasara kohotettuna, valmiina lyömään. Vasara heilahti! Mutta se ei osunut, hän oli nopeampi kuin tuo vasaramies. Mies oli häntä hieman kookkaampi, ja lyönnin mennessä ohi hän tiesi tarkalleen mitä pitäisi tehdä.

Mies löi kätensä toisen miehen rintalastan läpi, ja veti esiin ison sykkivän sydämen.

Hän avasi silmänsä. Kaikki olikin vain unta. Mutta hän tunsi edelleen miehen ison sykkivän sydämen kädellään. Vilkaisu hänen käteensä osoitti että...siinähän oli perkele sydän! Ei saatana! Mitä täällä tapahtuu?! Lattialla oli lammikko verta ja eloton ruumis vasara kädessään. Ja hänellä oli sydän kädessään! Ei helvetti, mä en ryhdy tämmöseen, senhän piti olla unta, mä lopetan nyt.

Elipä leipä

Olipa kerran leipä. Tämä oli ihan sellainen tavallinen paahtoleipä, mitä löytyy jokaisen marketin leipähyllystä, merkittynä sillä halvimmalla hinnalla ja pilattu sillä pahvisimmalla maulla. Tämä leipä oli ollut oikein iloinen päästessään nyt vihdoin ulos muovisesta vankilastaan, ja vieläkin iloisempi että oli saanut ihan ilmaisen solarium-käynnin sen jälkeen, mutta juuri kun hän mietti lähtevänsä käymään ystävällään Karpolla, joku perhanan jättiläinen oli sotkenut hänet rasvalla. Aluksi se tuntui ihan hyvältä, koska hänen pintansa oli hieman kärsinyt solariumin lämpösäteistä, mutta sitten se perhanan jättiläinen oli puraissut leivältä korvan irti. Tästähän leipä ei luonnollisesti tykännyt ollenkaan ja se huusikin jättiläiselle kovaan ääneen. "AI SAATANA SUN KANSSAS! EIKÖS ÄITIS OPETTANUT OLEMAAN PUREMATTA MUITA, PERKELE!". Leivän huuto oli selvästi vaikuttanut jättiläiseen, sillä ennen kuin leipä huomasikaan, hän lensi ikkunasta läpi viileän kevätaamun ja laskeutui läheisen puiston nurmikolle. Leipäparka manaili puuttuvaa korvaansa, kun yllättäen sorsapariskunta nousi puiston lammikosta tarkastelemaan uutta tulijaa.

"Katsos, kultasein, sehän on leipä!", sanoi toinen sorsista (jolla oli monokkeli silmällään ja silinterihattu päässään).
"Kvaaak", vastasi toinen ymmärtämättä mitään.
"No hupsista, hunajaisein, ei noin saa sanoa vieraassa seurassa", monokkelisorsa sanoi punastuen.

Leipä ei tajunnut mitään ympärillä tapahtuvista tragedioista, joten päätti ottaa jalat alleen ja juoksi karkuun. Jalattomat sorsat jäivät paikalleen vaappumaan.
"Kvaak", sanoi sorsa.
"Miksi meille käy aina näin!", ihmetteli monokkelisorsa.

Leipä juoksi minkä sorsanjaloillaan ehti läpsytellä, kunnes ei jaksanut enää. Leivällä kun on ymmärrettävästä syystä hyvin pienet keuhkot niin eihän se pitkälle jaksa juosta kun alkaa jo hengästyttämään. Leipä heitti jalat lampeen ja jäi voivottelemaan kohtaloaan. Monokkelisorsa hyppäsi jalattomana kolme senttiä, siihen leivän luokse, ja vihaisena söi jalkavarkaan suihinsa.
"Kvaak kvaak", sanoi sorsa.
"Aina sama juttu", vastasi monokkelisorsa.

Kevyempää...vai oliko sittenkään?

B, O ja B olivat mielenkiintoinen avaruusolento. Heillä oli kaukosäädin jolla pystyi säätää säätä (kuka olisi uskonut?!). Tämä kaukosäädin ei ollut yhtään mielenkiintoinen, mutta BOB oli. Hänellä oli nimittäin kolme karvaista päätä, joilla oli kaksi eri persoonallisuutta. Kahden reunimmaisen pään nimet olivat "B", ja keskimmäisen nimi oli "O". Tästä siis tulee yhteenlaskettuna nimi BOB. Vasen ja oikea pää olivat aina samaa mieltä kaikesta, mutta keskimmäinen pää tahtoi olla välillä vähän hankala. Tällöin B:t kopsauttivat O:ta päähän päillään. Menipähän hiljaiseksi, perkele.

Perkele oli uusi hieno sana minkä BOB oli oppinut ihmeelliseltä vetiseltä planeetalta, eräästä hyvin vihreästä ja vetisestä osasta tätä kummallista takapajulaa. Hän oli vakoillut veden äärellä savuavaa pientä asumusta, josta oli tullut nahkaisia olentoja ulos höyryävänä nopeasti liikkuen kohti märkää nestettä (BOB oli tottunut kotiplaneetoillaan vain kuiviin nesteisiin). Olennoilla oli vain yksi pää, kaksi jalkaa ja kaksi kättä. Kookkaammilla nahkaolennoilla näytti olevan myös pieni häntä, mutta se olikin olentojen etupuolella. Pienemmillä olennoilla oli kuitenkin suuret nahkasäkit päänsä alapuolella mitä ei kookkaammilla taas ollut. BOB oli ihmeissään näistä nahkaolennoista ja päätti tutkia asiaa lähempää. Hän oli hypännyt puskasta esiin ja koittanut tervehtiä rodulleen ominaisella tavalla, eli hännästä vetämällä. Isokokoisempi nahkaolento oli huudahtanut kylmän värisenä "VOI PERKELE!" ja muuttunut tuhkaksi BOBin kosketuksesta. Kaksi pienempää olentoa hyppäsivät märkään nesteeseen ja yksi kookkaampi olento oli kääntynyt ympäri ja liikkui nyt nopesti vastakkaiseen suuntaan tiputellen samalla jonkinlaista ruskeaa mössöä takapuoleltaan.

Mies juoksi paskat kintuillaan minkä ehti, pakokauhussaan miettimättä edes mitä tehdä. Kun hän tuli tajuihinsa, ymmärsi hän olevan lähellä naapurin mökkiä. Mies muisti että naapuri oli kehuskellut omistavansa enemmän aseita kuin naapurin Erkki. Mies tiesi että naapurin Erkillä oli ainakin yksi kuulapyssy, joten hän tuli toiveikkaaksi siitä että saisi jonkinlaista apua sen kolmepäisen apinan tappamiseksi. Miten se olikin tappanut hänen ystävänsä vain koskettamalla...tämä aiheuttaisi painajaisia loppuiäksi, mutta kostamalla hän saisi edes hieman rauhaa sielulleen. Mies astui naapurin mökin tontille ja kuoli kun naapuri ampui häntä haulikolla nenään.
"Mikähän helvetti noita saatanan hinureita vaivaa kun tulevat jo munasillaan kotiovelle", naapuri manaili ärsyyntyneenä. Naapuri lakaisi ruumiin nuotioon ja jatkoi kalan paistamista.

Vahinkoja sattuu

Oli kaunis kesälauantai. Satoi lunta. Autot jäätyivät liikennevaloihin ja jalankulkijat hajosivat tuhansiksi jääsirpaleiksi. Maan peitti verenpunaiset hiutaleet. Lumi suli. Ihmiskappaleet ja sisälmykset alkoivat paistua auringossa. Järkyttyneet ihmiset nousivat autoistaan ja tulivat ulos taloistaan haistamaan tuota kuoleman hajua, ja jokaiselta meni järki tajutessaan tapahtuneen. Ihmiset alkoivat juosta paniikissa ja liukastelivat epämääräiseen ihmismössöön joka peitti kadut. He itkivät ja nauroivat, hakkasivat toisiaan kastelukannuilla ja riisuivat kaaoksessa vaatteensa. Alastomat hulluiksi tulleet ihmiset kierivät punaisessa mössössä kunnes kolme päivää myöhemmin kuolivat nälkään. Näin loppui ihmiskunta.

Kolme minuuttia myöhemmin Bob-niminen avaruusolento laskeutui planeetan pinnalle.
"Hups", se sanoi ja lähti kotiin.