Kissoja ja koiria

Varhain aamulla Jorma kävi kaapillaan. Norsun muotoinen kampa edelleen tallella, hyvä. Hän oli kuullut eilen naapurin Mikolta että talon seinällä oli havaittu oselotti kiipeämässä kohti Jorman ikkunaa, ja siitä lähtien hän oli vainoharhaisena suojellut tärkeintä esinettään. Hän oli täysin kumisaappaiden toivossa, mutta ei ymmärtänyt miksi postimies olisi lähettänyt kissaeläimen nappaamaan hänen arvotavaransa. Ovelta kuului koputus. Jorma ei ensin uskaltanut katsoa ovessa olevasta reiästä toiselle puolelle, mutta ei sitten uskaltanutkaan. Reiästä hyppäsi sisään valkoturkkinen arktinen kettu ja se puraisi Jormaa pikkuvarpaasta. Mutta se olikin vain harhautus! Lasin läpi hyökkäsi naapurin Mikko, ratsastaen pienellä oselotilla, kaappasi norsun muotoisen kamman ja laittoi sen pakaroidensa väliin. Mikko näytti niin onnelliselta että Jorma lähti elokuviin katsomaan jotain surullista, kenties Seitsemää.

Kirva

Täysin satunnaiset ajatukset ovat avaruuden kolmessatoista kuutiossa mehiläisen pesiä, ja eivät tahdo ikinä totella aivokäyrien komentoja. Mitä se sitten sanoo kirjoittajan aivokapasiteetista kun tarkkaillaan kaikkia satunnaisia sanoja jotka laitetaan vierekkäin. Onko se sitten kahvin makuista karahvia, vai kolmen tarkkailupesäkkeen neljänneksiä? Kenties mitään järkiperäistä kolmijalkaa ei mielen sopukoista löydy, mutta täytyy silti pitää teksti perkeleen siistinä, siis ilman likaisia piruettisanoja. Eihän tämä ole mahdollista että vain vähän lonkeroita nauttimalla testaa otsakapasiteettejaan latelemalla satunnaisia asioita tekstin muotoon? Kenties tämä on vain jonkinlainen halu kokeilla mitä tekstiin ilmaantuu. Huomatkaa että välillä lauseissa on järkeä, mutta kolmetoista. Huomaan kirjoittaessani toistuvan kolmosen, mistä tämä korventuu? Mielessäni koko kokko korvenee, ja siirappinen housumajava ei kulje ympyrää. Eihän tällaista roskaa jaksa naapurin Eerokaan lukea, mutta tulipahan testattua. Enemmänkin tulisi, mutta säästetään nyt ihmisten aivosoluja parempiin tarinoihin.

Kissa metsästää

Oli kaunis syyspäivä. Puiden lehdet vielä punaisia ja keltaisia, aurinko paistoi ja ilmassa oli raikas tuoksu aamun sateen jälkeen. Pieni kissa, nimeltänsä Bob, oli metsän reunalla metsästämässä. Bob oli hyvinkin tavallinen lyhytkarvainen musta maatiaiskissa lyhyine kuonoineen ja keltaisine silmineen, mutta yksi piirre sillä olikin erikoinen, nimittäin valkoinen hännän pää, joka teki hänestä taikakissan.

Bob oli huomannut uskomattomat taikavoimansa kerran kun oli ollut metsän reunalla metsästämässä, ja hän oli löytänyt hiiren. Hiiri oli ollut pahassa hiirikuumeessa, joten sitä oli autettava, mutta Bob ei osannut tekohengitystä ja omassa paniikissaan oli sitten työntänyt häntänsä hiiren suuhun, ja hiirellä oli tullut heti parempi olo! Hiiri ja Bob olivat kätelleet ja toivottaneet toisilleen mukavat päivän jatkot.

Bob olikin aika ylpeä taikahännästään, ja kehuskeli siitä kaikille metsän linnuille ja oraville jotka tulivat vastaan hänen metsästämisessään. Vaan yksi pieni orava ei uskonutkaan Bobin taikavoimiin. "Satanen vetoa että et pysty kutsumaan demoneita Abyssin seitsemänneltä tasolta!", orava uhosi. Bob näytti ensin hämmentyneeltä, mutta sitten keskittyi. Hän sulki silmänsä ja alkoi nähdä multiversumin pyörteet hännässään, komeetat risteilivät ja planeetat räjähtelivät. Ja hänen keskittymisensä keskittyi Abyssin tulimaalimaan, jonka seitsemännelle tasolle hän lähetti kutsun: "Tulkaa metsäämme ja maistakaa maailmankaikkeuden parasta pähkinäpiirakkaa".

Bob avasi silmänsä ja hänen häntänsä päähän oli avautunut todellisuuksien välinen portti. Se oli pieni ja vaaleanpunainen. Orava katsoi tapahtumaa silmät pyöreänä ja kun portista hyppäsi esiin kolme nahkaista ja siivekästä tyynyä, hän säikähti niin että säpsähti ihan vähän. Portti sulkeutui tyynyjen perässä ja Bob virnisteli oravalle. "Satanen tuohon tassuun", Bob ilkkui ja nosti toisen käpälänsä. Orava murisi pettyneenä ja kaivoi taskustaan satasen. "Oli ilo lyödä kanssasi vetoa", Bob sanoi ja jatkoi metsän tekemistä metsästämisellään. Orava lähti pettyneenä kotiinsa päin. Tyynyt kohauttivat olkiaan ja lähtivät lähimpään hotelliin pitkän matkan jälkeen.

Aamun palat

Mies laittoi vettä kattilaan. Alkoi olla jo niin nälkä että hänen vatsassa asuva marsu murisi vihaisesti. Mies oli hieman peloissaan aina kun marsu alkoi murisemaan, sillä kerran se oli laittanut television niin kovalle että housut tippuivat. Tästä oli jäänyt ikuiset traumat, sillä hän oli ollut yksin kotona tapahtuman aikana. Mies laittoi kattilan nuotioon ja avasi samalla hieman parvekkeen ovea että asunnossa leijuva musta savu haihtuisi. Hän tiesi kokemuksesta että marsu ei pitäisi siitä jos hän pyörtyisi.

Vesi alkoi kiehumaan kattilassa ja mies ripotteli sinne puurohiutaleita. Puurohiutaleet huusivat kiitoksia miehelle, sillä nyt niistä tulisi isoja ja vahvoja! Kukaan ei sitä vielä tiennyt, mutta nämä puurohiutaleet olivat suunnitelleet maailman valloitusta jo pitkän aikaa. Mies vain hölmkstyneenä otti vastaan kiitokset ja tulikin iloiseksi siitä että nyt hänellä olisi juttuseuraa aamupalalla. Hiutaleet imivät itseensä vettä ja paisuivat, Puuro oli syntynyt.

Puuro nousi jaloilleen ja venytteli. "Aah, vuosisadan odottelu ei tunnu enää yhtään pahalta", se sanoi. Mies oli hämmentynyt eikä tiennyt mitä sanoa. "Ymmärrän hämmennyksesi. Olen seurannut elämääsi, ja tämä on vasta toinen kerta kun aamupuurosi nousee jaloilleen. On siis täysin luonnollista pelätä sitä mitä tästä seuraa", Puuro sanoi. Mies nielaisi. Vihainen marsu laittoi televisiota kovemmalle ja miehen suusta alkoi kuulua Ritari Ässän teemamusiikia. Puuro vihastui keskeytyksestä. "Hyvä valinta, mutta on epäkohteliasta keskeyttää Puuron maailmanvalloitusta!", Puuro sanoi, ja juuri kun oli kurottamassa limaista kättään miehen suuhun hiljentääkseen marsun television niin MacGyver heitti parvekkeen alapuolelta kävyn asuntoon ja se räjäytti puuron seinille. Mies kohautti olkiaan ja kutsui MacGyverin aamupalalle. Ja yhdessä naureskellen he söivät puuroa seiniltä.

Elämän kauhuja

Hän seisoi hiljaa, jos tätä nyt seisomiseksi voisi sanoa, sillä hänellä ei ollut jalkoja. Hänellä ei myöskään ollut käsiä. Hän seisoi, tai oikeastaan oli asetettu pystyyn, ja täysin halvaantuneena hän vain oli, omissa ajatuksissaan. Pää sentään toimi, vaikka hänellä ei ollutkaan silmiä tai korvia, mutta hän oli kuitenkin tyytyväinen elämäänsä. Tällaistahan se oli ollut tietoiseksi tulemisen jälkeen, hiljaista tyhjyyttä, mutta hän oli kuitenkin iloinen. Äkkiä hän tunsi voimakkaan nykäisyn, jonka jälkeen hän tunsi liikettä niin että alkoi voimaan pahoin. Hieman pomppiva liike lakkasi hetkeksi ja hän tunsi liikkuvansa kuin...hihnalla? Pienen rauhan jälkeen hän tunsi taas nykäisyn, ja tunsi sitten kaatuvansa. Hän kieri täysin voimattomana pienen hetken ja taas nykäisy. Hän tunsi kohoavansa. Äkkiä hän alkoi tuntea puristavaa tunnetta päässään ja kauhukseen huomasi että hänen päätä käännetään väkisin! Viimeisinä tietoisuuden hetkinään hän tunsi päänsä kääntyvän ympäri ja kaulansa katkeavan, jonka jälkeen hänen elämän nesteet purkautuivat kaulasta ulos..

Pera heitti muovisen kokispullon korkin roskiin ja joi pullon kulauksella tyhjäksi, röyhtäisi ja pieraisi.

Laki on Luke

Oikeusdraamaa. Kyrmynenäinen Salimestari jakaa oikeutta lakia vääntäville rosmoille. Salimestari ei pidä yhtään siitä että laki on kokenut vääntävää tunnetta, ja tämän takia pilkkookin rosmojen luomet kalakeittoonsa.

"Mutta herra Salimestari...", aloittaa keltanokkainen rosmopuolustaja Luke. Nenänsä niin keltainen että neitojen poskipunatkin muuttuvat viereisessä rakennuksessa oranssiksi. "Turpa kiinni Luke tai pilkon nokkasi soppaan", keskeytti Salimestari, "Ja minä vihaan keltaista kalakeittoa".

Lukea on lyhyen elämänsä aikana aina parjattu keltaisesta nenästään, useimmiten siksi koska se ei ole niin hieno kuin naapurin Roopella, mutta toisinaan taas liika keltaisuus on häirinnyt kanssakulkijoita. Tällä kertaa hänen mittansa tuli täyteen, nyt piti lähteä kaupaan ostamaan isompi mitta. Luke kääntyi salin ovea kohti ja käveli pitkin askelin, kuten kuka tahansa hyvä keltanokkainen, mutta sen sijaan että olisi lähtenyt ostamaan isompaa mittaa, päättikin Luke että häntä ei enää pompoteltaisi. "Arvon herra Salimestari, minusta tuntuu että sinun ahdistelevat uhkauksesi ovat pompotelleet minua aivan liikaa, ja.. ", Salimestari hyppäsi keittiöstään Luken eteen veitsen kanssa, ja "ENKÖS VAROITTANUT?!" huudahduksen kera leikkasi Luken keltaisen nokan keittoonsa. "No voihan nenä", tokaisi Luke ja maistoi keltaista keittoa. Ja se oli hyvää.

Päivä 6

Ne saivat vaimoni ja poikani! Koitimme siirtyä yhdessä keskustasta kotiin päin koska niitä alkoi olla liikaa ympäröivällä alueella, mutta ne olivat virittäneet ansan, ansan! En kuvitellut että ne kykenivät niin älykkääseen ajatteluun. Luulimme että parkkipaikka oli hetkellisesti tyhjä, lukuunottamatta verta, ruumiita ja lasinsirpaleita, joten otimme tilantesta hyödyn irti, mutta kun olimme poistumassa linnoitetusta apteekista autollemme, ne hyökkäsivät katolta. Ruhjeita ja haavoja siinä rytäkässä tuli, mutta ne saivat yliotteen.

Yllätyksekseni ne eivät tappaneet meitä, vaan tuntui siltä että ne jäivät odottamaan jotain. Vielä suurempi yllätys oli se kun yllättäen joukko niitä lähti johdattamaan vaimoani ja poikaani pohjoiseen päin. Koitin lähteä perään mutta ne alkoivat murista niin uhkaavasti että en pystynyt tehdä mitään, minut olisi tapettu heti ja uhraukseni olisi ollut turha. Katsoin vaimoni kyyneleisiin silmiin kun hänet talutettiin pois, pieni poikamme hänen sylissään. Olen varma että he ovat vielä elossa, tässä kaikessa täytyy olla jokin järki!

Kun suuri osa joukosta joka oli ympärilläni lähti pois, niin ne muutamat jotka jäivät viereeni alkoivat hiljalleen käyttäytyä tyypillisen arvaamattomasti. Voisiko niiden älykkyys kasvaa kun niitä on paljon yhdessä?! Kuitenkin, yksi niistä alkoi karjumaan ja ilmeisesti virtsaamaan minne sattuu! En ymmärrä miten se on mahdollista, en ymmärrä paljoakaan niistä, mutta sain otetettua sen kaulasta kiinni "häiriön" aikana ja heitin sen muita päin. Minulle tuli niin kova adrenaliinihyöky että tuntui kuin olisin juossut kuin Teräsmies!

Juoksin kotiamme kohti käyttäen samalla metsiä suojakseni, oletin että ne liikkuvat huonommin maastossa. En nähnyt yhtään niistä matkallani enkä pihassamme, joten luulen että ne eivät ole vielä tulleet näin syrjään keskustasta. Olisiko tämä kuitenkin vain paikallinen ongelma? En kyllä keksi miten se voisi olla...matkapuhelimet lakkasivat toimimasta kolme päivää sitten, ja sähköt katkesivat päivä sen jälkeen, joten jotain suurempaa on täytynyt tapahtua.

Olen nyt kotona kirjoittamassa tätä, enkä ole saanut naapueihin yhteyttä. Toivottavasti he ovat päässeet turvaan. Laitoin reppuun kaiken hyödyllisen tavaran mitä löysin, ja nyt mukanani on se mitä olisimme tulleet täältä alunperin hakemaankin...voi paska, kuulen rapinaa ja kilinää, ne taitavat olla ovella! Käytin täällä liikaa aikaa, nyt on lähdettävä. Parvekkeen kautta alas, onneksi ei ole pitkä pudotus. Toivottavasti saan taas jatkettua kirjoituksiani toinen päivä, jos en selviä niin joku voi hyötyä muistiinpanoistani....perkele ne tulivat oven läpi!!

...