Pullat ja lonkerot

Pullan tuoksu leijaili hänen sieraimiinsa. Tunne oli kuin silloin muinaisina aikona isoäidin kodissa, mummo kun oli tykännyt leipoa ja syödä runsaasti korvapuusteja. Oi niitä aikoja. Sitten kävi huonosti ja mummo ei enää leiponut. Mummo oli nimittäin laittanut kengät jalkaansa ja oli tekemässä lähtöä ulos hyvin mystiseen maailmaan.

"No niin, tulehan sieltä", mummo oli sanonut hänelle.
"Mut en mä haluuuuu ku noi korvapuustit on tossaaaa!!", hän oli sanonut takaisin.
Mummo oli mulkaissut tässä vaiheessa häntä vihaisesti, ja hän oli lopulta mennyt pukeutumaan.

Nyt he olivat matkustaneet hetken suuressa maailmassa, ja lopulta saapuneet jättimäiseen vihreään rakennukseen, jonka kyljessä oli ainakin P, R ja M kirjaimet, ne hän tunnisti. Hän ei tiennyt yhtään mitä he olivat siellä tekemässä, mutta herkullisen näköisiä pullia oli läpinäkyvän esteen takana.

"Mä haluun noiiiiiiii!!!", hän kertoi asiallisesti isoäidilleen.
"Ei käy, meillä on korvapuustit keittiön pöydällä odottamassa, maltahan mielesi poikakulta", isoäiti vastasi.
"YYYYYYYY", hän kertoi ja lopulta hänen puheensa käyttämät äänitaajuudet avasivat lattiaan ulottuvuuksien välisen portin.

Kaksikko saapui hetken päästä kassalle, isoäiti asetteli liukuhihnalle olutta ja lonkeroita. Kassaneiti säikähti hieman.
"Mistäs näin kookkaat lonkerot löysit? En tiennytkään että meillä oli tällaisiakin kaupassa myynnissä", kassaneiti ihmetteli.
"Minä kun ajattelin, että nämä olivat jotain erikoiserää teidän "Makuja muista maailmoista" -osastolta?", mummo vastasi.
"Ai niin aivan, unohdin meidän erikoistarjoukset salasanojen haltijoille. Mistä kuulitte käytettävät äännähdykset?", kassaneiti uteli.
"Pojanpoikani taisi ihan vahingossa hermostuksissaan ne lonkeromönkijäiset kutsua tänne, kun ei saanut pullia, mutta sanoin hänelle sitten, että hoitelee ne kerran kun oli ne tänne kutsunutkin!"
"Niin aivan, pojanpoikanne näyttääkin siltä että on tilanteen tasalla!"

Pojanpoika näytti veristä kirvestä kassaneidille mummonsa takaa. Kaksimetrinen kehonrakentaja pullisteli samalla kassaneidille lihaksiaan. Mummo työnsi kehonrakentajan pois kassajonosta, ja antoi tietä pojanpojalleen. Pieni poika antoi verisen kirveen kassaneidille.

"En tarvitse tätä enää, kiitoksia vain", hän piipitti hiljaisella äänellään.
"Oi kuinka söötti!", kassaneiti hurmaantui pienestä pojasta joka oli yltä päältä veressä ja lonkerohirviöiden suolissa.
"Lähde mun mukaan ja niin saat korvapuusteja!", poika piipitti.
"No tottahan toki!", kassaneiti sanoi ja hyppäsi pois kassan takaa. "Saatte oluet ja lonkerot ilmaiseksi!"
"Voi kiitos kulta pieni", mummo sanoi.

Poika, mummo ja kassaneiti ajoivat kaupasta kohti auringonlaskua, auton takakontti täynnä olutta ja lonkeroita. Lopulta perille päästyään he söivät korvapuustit.

Loppu. 

Luonnos päiden tippumisesta?

"Miten voi olla, että kukaan ei ollut varautunut tähän?!", hienoon tummaan pukuun ja kravattiin pukeutunut porkkanan värinen mies huusi hienosti pukeutuneiden miesten joukolle. Miehet katselivat jalkojansa ja liikahtelivat levottomasti. Koko joukkio oli jonkinlaisessa maanalaisessa bunkkerissa, sillä maan päällä oli tapahtunut kauheita asioita. Eräs mies nosti päänsä ja aloitti "Herra pre-", mutta ei ehtinyt pidemmälle kun porkkanan värinen mies huusi entistä kovempaa "Nyt hiljaa!". Päänsä nostanut mies lehahti punaiseksi, laittoi päänsä takaisin ja vajosi maan alle. Jäljelle jääneet katsoivat ihmeissään sitä kohtaa missä mies oli äsken ollut, kun vajoama sulkeutui röyhtäykseltä kuulostavan äänen kera. Oranssi mies käveli levottomana edestakaisin, "Nyt tarvitaan tositoimia, eikä typeriä ideoita! Kuka on valmis lähtemään maan päälle saamaan asiaan selkoa?". Kukaan ei ehtinyt vastata, kun läheisestä oviaukosta paikalle käveli kolisevin askelin kissa. Kaikki näyttivät ensin kauhistuneelta ja lähtivät sitten ryntäilemään päättöminä eri suuntiin. Kissa virnisteli katsellessaan tippuneita päitä maassa.

Maan päällä tilanne oli katastrofaalinen. Ja sitten kirjoittajakin lähti nukkumaan, mikä näitä ihmisiä vaivaa?

Kissojen taisto

Yhtenä iltana, kun kesä oli kuumimmillaan, eräs Yrjö niminen kissa tepasteli ulkona. Kissa käveli rauhallista tietä, läpi omakotitaloalueen. Yrjön valkoinen turkki oli suorastaan häikäisevän kiiltävä, ja sillä oli pitkät mustat viikset. Yrjö katseli smaragdinvihreillä silmillään ohi käveleviä ihmisiä, jotka vuorostaan jäivät lumoutuneena katsomaan erittäin komeaa kissaa. Yrjö kiitti ihmisiä huomiosta käymällä puskemassa heidän jalkojaan. Ihmiset lumoutuivat entisestään sen jälkeen kun Yrjö kävi puskemassa heitä. Yksi toisensa perään, ihmiset lähtivät seuraamaan lumoutuneena Yrjöä.

Yrjö tuli pois rauhallisemmalta alueelta, kohti synkkää ja mystistä kerrostaloaluetta. Perässään hänellä oli noin 500 ihmistä, lumoutuneena ja kuolaten seuraamassa Yrjön jokaista liikettä, haluten suojella tuota erittäin komeaa kissaa.

Ilta synkkeni äkkiä, ja usva nousi kerrostalojen juurelle. Sumusta asteli täysin musta kissa, joka katsoi paikalle saapunutta joukkoa julman punaisilla silmillään. Tämä kissa oli nimeltään Beelzecat, ja sillä oli vain yksi tavoite mielessään; jakaa iloa ja rakkautta kaikille maailman olennoille.

"Tulit vihdoin", Beelzecat sanoi Yrjölle. "Luuletko että tuosta joukosta on mitään apua?" Beelzecat pudisteli päätään. "Olen varma että saamme pahamaineisen suunnitelmasi lopetettua, ennen kuin kaikki kärsivät!", Yrjö huusi takaisin. "Antaa tulla sitten, ette voi estää minua!", Beelzecat murahti ja hyppäsi äkkiä ilmaan kohti Yrjöä, samalla ottaen kyntensä esiin.

Ihmiset alkoivat äkkiä ryntäämään Yrjön suojaksi. Ne alkoivat kasautua hänen päälleen, muodostaen suojaavan kuvun, pitäen käsistä ja jaloista kiinni. Beelzecat lensi kohti kupua, ja laskeutui kevyesti sen päälle. Se katsoi jalkojensa alla muodostelmassa olevia ihmisiä, ja tunsi surua. "Kirottu Yrjö, laittaa nyt viattomat ihmiset kilvekseen". Beelzecat pohti hetken mitä tehdä, ja päätyi lopulta kutittamaan lähintä ihmistä. Ihminen tuntui heräävän horroksesta, ja alkoi nauramaan, samalla tippuen kuvun pohjalle, Yrjön päälle.

"Kirottu Beelzecat, aina sinä voitat!", Yrjö huusi puristuksista. "Niin, paha saa aina palkkansa! Ha-haa!", Beelzecat vastasi takaisin, laskeutuen itse kuvun sisälle Yrjön luokse. Ihminen nousi pois kissan päältä, ja oli täysin ihmeissään ympäröivästä ihmiskuvusta, hän päätti että näin ihmeellisestä jutusta pitää kyllä ottaa selfie Instagramiin #kissatjamuuri tägillä. Kissat kohauttivat olkiaan, ja laittoivat oljet maahan. Sen jälkeen Beelzecat antoi Yrjölle palkan, kuten olivat sopineet. 10 euroa ja sillipurkki.

"Huomenna taas?", Yrjö kysyi. "Ääh, en tiiä, vois ottaa pari vapaapäivää. Ehtis sit vaikka kattella muutama jakso Stranger Thingsiä Netflixistä", Beelzecat vastasi. "Selvä juttu, soittele sit ku leikitään taas", Yrjö sanoi ja lähti iloisena palkkansa kanssa kotia kohti. Beelzecat katsoi hetken vielä maassa olevaa ihmiskupua, pyöräytti sitten silmään ja meni kotiin katsomaan telkkaria.

Ihmiskuvussa olevat ihmiset eivät transsissaan ymmärtäneet mistään mitään, vaan päivien kuluessa hiljalleen nääntyivät nälkään ja vuosien vieriessä muuttuivat luurangoiksi. Siinä vaiheessa kun tuuli oli puhaltanut viimeisenkin vaateriekaleen luurankojen päältä, he heräsivät transsistaan ja alkoivat tanssia sambaa.

Hyvää joulua!

Olipa kerran Kikki. Kikki oli ihan tavallinen hiiri, jolla oli yksi robottijalka, yksi robottisilmä, robottiaivot sekä tämän universumin tehokkain kvanttipulssilaserpistooli, jota hän tykkäsi kutsua "Mirrin tuhoksi", tai ihan vain "Tuhoksi" jos piti käyttää lyhyempää nimeä.

Kuten arvata saattaa, lähitienoon kissat eivät olleet järin tyytyväisiä siihen tilanteeseen johon olivat joutuneet, sen jälkeen kun Kikki Hiiri oli laskeutunut naapurustoon ja tuhonnut puolet kaupungista avaruusaluksellaan. Kissat olivat siitä lähtien suunnitellet kostoa salaisessa majapaikassaan, erään mitäänsanomattoman raunion kellarin kellarissa.

"No, perkele, eikö meillä edelleenkään ole parempaa ideaa sen hiiren tuhoksi?!", eräs ränsistyneen näköinen norjalainen metsäkissa huusi, samalla pöytää lyöden. "Sanokaa nyt että meillä on jotain parempaa kuin ton yhden juopon mölinät?!", kissa osoitti erästä sfinxiä joka nuokkui pokeripöydässä hikotellen, hieman virkistyen siitä kun hänet mainittiin. "Heeeei, uskhokaash ny, *hik*, parash tapa on vaan niikush, shillai, *hik*, et annetaan sille vaan yks pipari!". Sfinxi näytti tyytyväiseltä itseensä. Koko muu savuinen kellari kymmenine kissoineen oli täysin hiljaa, lukuunottamatta jukeboxista soivaa jazzia. Norjalainen metsäkissa näytti siltä että tukehtuu kohta raivoon. "HEITTÄKÄÄ TUO JUOPPO UL----". Raivon karjaisu peittyi korvia riipivään räjähdykseen, kun katto hävisi yllättäen kissojen salakapakan päältä. Kissat rynnistivät sinne tänne, mutta tiesivät että se ei auttaisi. Noutaja oli tullut.

Kerrostalon kokoinen Kikki Hiiri napsi kissoja sormillaan pienestä kolosta ja puristeli ne punaiseksi mössöksi. Eräs juopunut sfinx oli niin päissään, ettei tajunnut edes pelätä. Kikki Hiiri nappasi sfinxin kämmenelleen ja nosti sen kasvojensa eteen syödäkseen sen. Sfinx kaivoi taskustaan yhden piparin viime joululta ja tarjosi sitä hiirelle. "Hyvää joulua, herra hiiri?". Hiiri pysähtyi niille sijoilleen. Se katsoi hämmennyksen vallassa kissaa, ja hymyili. Se söi kissan ja piparin, räjäytti planeetan, ja jatkoi seuraavalle planeetalle.

Verkko on poikki

Verkko meni rikki. Hämähäkki oli aivan masentunut tästä murheellisesta tapahtumasta ja päätti kirjoittaa päiväkirjaansa asiasta.

"-----/------/------/--------
----------/-

--/"

Hämähäkille ominainen kirjoitustyyli ei välttämättä välity ihmislukijoille ihan yhtä hyvin kuin kahdeksanjalkaisille lajitovereille, joten tässä käännetty versio.

"--------\------\------\-----
-\----------

\--"

Hm. Se saattaa tietysti olla ongelma, mutta hämähäkki ei voinut sille mitään. Keksitkö ratkaisun hämähäkin kirjoittamaan ongelmaan? Ai mitä että? Et saanut käännetystäkään tekstistä selvää? No voi hyvänen aika sentään, eihän sinusta ole mitään hyötyä. Teen sen sitten itse.

Rakas hämähäkki, et sinä tarvitse verkkoa syödäksesi kärpäsiä. Tilaat verkosta paketillisen kuivattuja kärpäsiä Thaimaan rämeiltä, niillä pysyt kylläisenä elämäsi loppuun asti.

Niin siinä sitten kävi että hämähäkki tajusi lopulta käyttää tietokonettaan ja tilasi verkkokaupasta uuden verkon. Sillä se sitten pyydysti kärpäsiä, koska ei tahtonut Thaimaalaisia rämekärpäsiä. Ja seuraavana aamuna ihminen tuli katsomaan koloon ja kysyi hämmentyneenä "Miksi sinä hämähäkki olet varastanut minun tietokoneeni? Nyt joudut linnaan!", ja niin siinä sitten kävi että ihminen vei hämähäkin eksoottiseen Skotlantilaiseen linnaan.

Loppu.

Yhdistytään

"Hei kaikki! Ja tervetuloa ensimmäiseen Suomen Nörttien yhdistymiskokoukseen!", puhuja aloitti itsevarmasti korokkeellaan. Hän katseli ympärilleen hämärässä salissa, paikassa jossa oli varattu tilaa ja tuoleja 1448:lle henkilölle, osallistujia oli 4. Kaksi miestä ja kaksi naista istuivat eturivissä ja näyttivät hämmentyneiltä. "Näen että meitä ei tällä kertaa päässyt ihan kaikki paikalle, mutta ainakaan esittelykierroksemme ei kestä tällä kertaa viittä päivää!", puhuja naurahti vaivaantuneesti. Yleisöstä kuului naurua kun joku katseli YouTubesta kissavideoita.

"No mutta, jos nyt aloittaisimme esittelyt niin pääsemme nopeammin itse asiaan! Minun nimeni on Henkka ja tykkään yhdistellä asioita!"
Esitelläkseen intohimoansa hän otti kaksi palapelin palasta ja koitti laittaa niitä yhteen, siinä epäonnistuen. Yleisöstä kuului voihkaisu kun joku sai paperihaavan kirjasta jota luki. "Heh, nämä yli kolmevuotiset palapeliprojektit ovat sitten kertakaikkiaan haastavia", Henkka sanoi ylpeänä. "Jos aloittaisimme esittelykierroksen sieltä vasemmalta puolelta"
Hän osotti kädellään kohti risupartaista miestä jonka takki haisi märältä koiralta korokkeelle asti. Mies nousi seisomaan. "Miun nimi on Lauri, ja mie tykkään koirista. Mieluusti kypsennettynä, mutta hätätapauksessa myös raakana.", Lauri istui alas ja muut yleisön jäsenet taputtivat ja nyökkäilivät hyväksyvästi.

Laurin vieressä istuva kukkamekkoon sonnustautunut nainen nousi seuraavaksi. "Mä olen Anitta, moi kaikki!", hän heilutti käsiään vilpittömän iloisesti kaikille. "Ja mä tykkään kissoista! Mut silleen lempeellä tavalla, niinku et, mä tykkään silittää niitä! Mirrien silitys on mun lempijuttu!"
Anitta istui alas ja Lauri katsoi häntä tyrmistyneenä. Muut yleisöstä taputtivat ja nyökkäilivät hyväksyvästi.

Anitan toisella puolella istuva nainen ompeli sormensa paperihaavaa umpeen. Haava oli ratkennut sentin syväksi halkeamaksi kaiken taputuksen takia. "Siinä näyttääkin olevan hieman operaatio kesken, joten jos siirtyisimme suoraan rivin viimeiseen herrasmieheen", Henkka sanoi pahoinvoivasti, sillä häntä yökötti toisen naisen sormesta suihkuava veri. "Paitsi että mehän taidammekin tuntea jo entuudestaan! Pekkako se siinä!"

Vain sukkaan pukeutunut rivin viimeinen mies nousi pystyyn ja näytti kiinnostuneelta nimettömäksi jääneen naisen operoinnista, mutta sai kuitenkin hajamielisesti vastattua "Juu, mä olen Pekka. En kyllä tiedä mistä tiesit. Ookko joku psyyk...psi...psykologi?", Pekka kysyi katsellen vieressään istuvaa naista ja istui itsekin, hajamielisesti heilauttaen kättään Henkan suuntaan. "Anteeksi, luulin että olin nähnyt sinut täällä aiemmin", Henkka sanoi taas hermostuneella äänellä. "Jos vaikka kuulisimme sitten kuka te olette, jos olette saaneet homman valmiiksi", hän sanoi osoittaen kämmenellään kohti verestä punaista naista.

Nainen nousi ylös ja tiputti vahingossa ylimääräiset ompelutarvikkeensa maahan. Pekka syöksyi tarvikkeiden perään. "Mä olen Ronja, eikä sun tarvii tietää muuta.",  punainen nainen sanoi, näytti Henkalle keskisormea ja istui hymyillen alas. Muut yleisön jäsenet taputtivat ja nyökkäilivät hyväksyvästi. Paitsi Pekka joka pyöri sukka leukaan asti lattialla verinen lanka suussaan.

"No nyt kun olemme saaneet esittelykierroksen ohi niin siirtykäämme päivän aiheeseen", Henkka sanoi ja käveli alas korokkeeltaan yleisön joukkoon. "Ottakaa toisianne kädestä kiinni", hän ohjeisti ja veti Pekan ylös lattialta. He kaikki nousivat seisomaan ja muodostivat pienen piirin ottaen toisiaan käsistä kiinni.

"Ennen yhdistymistä tahtoisin lausua Suuren Johtajamme ja Vapahtajamme Amiraali Ackbarin sanoja", Henkka sanoi rauhalliseen ääneen ja katsoi kaikkia silmiin. "It's a trap", hän lausui juhlallisesti.
"Rest in peace, Amiraali", nyyhkytti Lauri.
"Nyt sulkekaamme silmämme ja keskittykäämme tapahtuvaan. Antakaa vaistojenne ohjata teitä.", Henkka ohjeisti.
"Mää niin tykkään punas...", Pekka aloitti, mutta kaikki muut ennättivät sihisemään "Hyssss" ja katsoivat Pekkaa vihaisena. Ja sitten pieni piiri alkoi pyörimään. Se alkoi pyöriä niin nopeasti että siitä ei erottanut enää yksittäisiä ihmisiä. Kun piiri pysähtyi, jäljellä oli vain kasa ihraa.

Mikäs sen maukkaampaa

Erään suuren asetehtaan toimistorakennuksen ylimmässä kerroksessa valtion sotapäällikkö Suur-Kenraali Mörmö ja tehtaan Johtaja keskustelivat. "NYT", sotaisampi osapuoli parkaisi. "On sen aika! Olemme odottaneet jo tarpeeksi emmekä saa joukkoja liikkelle ennen uutta asetta!" "Sehän on tietysti aivan selvä juttu, ja vaikka emme ole täysin valmiina vielä liukuhihnojen rasvauksissa ja puristimien paineistuksissa tai paahtimien kolvauksissa, meillä olisi kyllä prototyyppi valmiina kats....", Johtaja aloitti. "TÄNNEHETITAIMUUTEN!", Kenraali Mörmö huusi kovaan ääneen. Niin kovaan ääneen oikeastaan että johtaja menetti kuulonsa, mutta hän silti ymmärsi mitä haluttiin. "Selvä juttu, minäpä tästä lähetän alaiseni hakemaan sitä ylös", johtaja painoi nappia pöydällään joka sinkautti kolosta vaahtokarkin hänen suuhunsa. "Heh, nämä ovat näitä omia suosikkeja", Johtaja virnisteli. Kenraali Mörmö nyökkäsi hyväksyvästi.

Johtaja nousi ylös tuolistaan ja lähti kohti ovea, tai oikeastaan kohti golfkärryään sillä matka oli pitkä ja raskas, ja se taittui nopeammin golfkärryllä ajaen. Hän istui kyytiin ja ajoi kohti huoneen toista päätä, matkalla samalla ihastellen maisemia, kaikkia tauluja joita oli seinilleen asennuttanut repaleisista ruumiista joita heidän aseensa olivat silponeet ja patsaita jotka hän oli itsestään ja pyssyistään teettänyt. Erityisen ylpeä hän oli eräästä pronssisesta pylväästä joka oli muotoiltu muistuttamaan hänen, kröhöm, miehisyyttään. Pylväs oli ehkä vain kaksi senttiä korkea, mutta erityisen ylpeä hän oli siitä kuitenkin.

Puoli tuntia myöhemmin hän saavutti toimistonsa ovet, ja hän yhtäkkiä muisti unohtaneensa mitä oli lähtenyt hakemaan, joten hän joutui meditoimaan hetken. Hän oli ehtinyt meditoida vasta puoli vuotta kun hänelle tuli hirvittävä nälkä, joten hän jätti miettimiset sikseen ja astui toimiston ovista ulos. "Ah, Johtaja! Olimme jo hiukan huolissamme kun kukaan ei ollut nähnyt teitä kuukausiin, lähetimme etsintäpartion toimistoonne mutta he eivät koskaan palanneet. Oletteko kunnossa?", Johtajan sihteeri kysyi huolestuneena pöytänsä takaa. "Mitä?! En kuule kun Suur-Kenraali Mörmö huusi niin kovaa. Mutta nyt minulla on aivan karmiva nälkä, ihan niin karmiva että selkäpiitä karmii! Taidan kohta säikähtää kuoliaaksi, mutta ennen sitä muistinkin juuri että Suur-Kenraali Mörmö tarvitsee toimistooni uuden aseen prototyypin, ja äkkiä tai muuten! Sieltä alakerroksista jostain, siinä taisi olla jonkinlainen säiliö vieressä millä sen sai kuljetettua turvallisesti ylös!", ja niin Johtaja säikähti kuoliaaksi karmivaa nälkäänsä.

Sihteeri, nimeltänsä Kari Petterson, oli hieman hämmentynyt Johtajan tavasta lähteä, mutta ryhtyi toteuttamaan Johtajan viimeistä toivetta ja lähti suureen seikkailuun kerrosta alemmaksi. Hissillä pääsisi kätevästi, se kun pysähtyi oman sisäänkäynnin lisäksi vain seuraavalla kerroksella. Karin oli oltava valmiina kun hissin ovet aukeaisivat. Näky ei tulisi olemaan kaunis. Meni neljäkymmentä piinaavaa minuuttia hissimusiikin soidessa. Vihdoin hissin ovet aukesivat. Kari ei ollut koskaan aiemmin joutunut lähtemään näin alas turvallisesta kolostaan ja olikin oikeassa siinä kun oletti alemman kerroksen olevan aikamoinen viidakko petoeläimineen, jokaisen kynsiessä tietänsä ylöspäin vaikka väkisin. Hän joutui työntämään luudalla hissiin pyrkijöitä kauemmaksi "Hus! Hus! Teidän täytyy ansaita paikkanne! Hus!", hän sai työnnettyä sihisevät pukumiehet tieltään ja pakeni nurkan taakse.

Kari oli hiukan peloissaan villistä menosta ja päätti ettei voisi enää alemmaksi lähteä, joten hän tarvitsisi apua. Päättäväisesti Kari otti kiinni eräästä naisesta joka oli juuri syönyt suihinsa possumunkin ja pyyhki murusia poskeltaan. Karin olisi varmaan silti kannattanut hetki harkita mistä ottaa kiinni, sillä rinnasta kiinni ottaminen aiheutti naisessa alkukantaisen mörähdyksen ja nainen potkaisi Karilta hampaat kurkkuun. Tämä luonnollisesti vaikeutti Karin puhetta, mutta ei niin pahasti kuin naisen kuristava ote. "Annas olla viimeinen kerta kun alat lääppimään tai muuten!", nainen karjui villisti kuristaen Karia. "..el..fä..hhut..tu..", Kari korisi. Nainen rauhoittui lempeästä korinasta ja päästi otteensa irti. "No mitäs, oliko asiaa?" nainen uteli. Karin piti pinnistellä muistaakseen kivun läpi mitä oli lähtenyt hakemaan, mutta muisti lopulta. "Tehtävä...yläkel..kel...kel, ylös! Plo..po..tototyyppi! Uusi! Alhaall..! Säiliö!", Kari huohotti. "Ahaa! Uutta säiliötä ylös, selvä juttu. Tässä on vihdoin mahdollisuuteni ylenemiselle!" nainen huusi voitonriemuisena. Kari hengittti syvään ja tukehtui hampaisiinsa.

Nainen, nimeltänsä Helena Harmaaselkä, sylkäisi Karin päälle viimeistä kertaa ja lähti kohti alempaa kerrosta. Hissillä ei voisi kulkea, sillä sillä pääsisi vain ylös tai ulos. Niinpä portaat oli otettava käyttöön. Siitä olikin jo pitkä aika kun Helena oli viimeksi joutunut portaissa kulkemaan, tuntuu että ylennys johtoportaan alakertaan oli tapahtunut suorastaan toisessa elämässä. Hän oli tyytyväisenä asunut omassa toimistossaan kaiken tämän ajan eikä ollut uskonut tulevansa enää alaspäin. Silti, nyt on mentävä alas että pääsee ylös. Silti...kannattiko nykyistä asemaansa vaarantaa lähtemällä liian pitkälle? Helena päätti että värvää apua seuraavasta kerroksesta.

Ja niin matka jatkui, rakennuksen kerrosten asukit olivat kaikki liian peloissaan lähteäkseen pidemmälle, joten kaikki värväsivät apua matkan varrella. Helena pyysi Roopea tuomaan uutta säiliötä alhaalta ylös, Roope pyysi Kallea tuomaan uutta pönttöä ylös, Kalle pyysi Liisaa tuomaan junaa pöllölle, Liisa pyysi Jaakkoa tuomaan Jack Danielsia kolalla ja sekava viesti jatkoi kohti pohjakerrosta.

Sata kerrosta alempana ja kolme vuotta myöhemmin aulan vastaanottotiskillä työskentelevä Pekka sai kunnian olla viimeinen ihminen jolle viesti välitettiin, "Johtoportaalle tummaa paahtoa, ei sokeria, ja vähän äkkiä tai muuten!", luki paperissa jonka kirjekyyhkynen oli tuonut hänelle ylemmästä kerroksesta. Olikin onni että Pekka vastaanotti viestin, sillä hän tiesi tasan tarkkaan mistä saisi parasta kahvia tältä seudulta. Kolme ja puoli vuotta sitten avattu pieni kioski ulko-ovien vieressä tarjosi seudun parhaat kahvit, ja luonasaikaan jonoa riitti toimistorakennukselta tehtaalle asti. Moni kuoli odottaessaan, mutta kahvi oli sen arvoista. Onneksi kello oli vasta kahta minuuttia vaille lounasajan, joten kioskilla ei näkynyt vielä ketään. Pekka haki kupin kahvia ja päätti käyttää pikahissia päästäkseen ylimpään kerrokseen, ja neljän tunnin korvia huumaavan matkan päätteeksi hän saapui huipulle.

Pekka vilkuili ympärilleen ja huomasi vanhan tuttavansa, Helena Harmaaselän istuvan Johtajan mädäntyneen ruumiin vieressä näpytellen kannettavalla sylissään. "Ohoh, kuis nyt noin?", Pekka kysyi hämmentyneenä. "Ai kato moi Pekka! Joo mä tykkään välillä täällä lattiallakin istua kun toi sihteerin tuoli on niin epämukava", Helena vastasi hymyillen. "Aah! No minäpä niin ihmettelinkin!", Pekka naurahti valaistuneena. "Kuules, nyt ois tärkeä toimitus toimistoon! Voiko astua sisään?" "Joo siitä vaan, antaa mennä! Suur-Kenraali Mörmö siellä odottelee vielä".

Pekka astui toimistoon ja mitä hän näki järkyttäisi häntä koko loppuelämänsä. Hän toimitti kahvin Suur (Todella suur) Kenraali Mörmölle joka oli kasvanut oven viereen asti. "No vihdoinkin! Alkoi tulla Johtajan lähdön jälkeen niin kovin nälkä että olen tässä nyt hetken aikaa näitä vaahtokarkkeja syönyt. Mukava päästä vihdoin kokeilemaan sitä Johtajan suosittelemaa uutta asetta jolla saamme sotilaamme täyteen vireyteen kofeiinin avulla. Kuulemma ihan ulko-ovien vierestä vieläpä saa pieniä annoksia sitä uutta herkullista kahvia! Onhan valmistelut asetehtaan muuttamisesta kahvitehtaaksi valmiina?", Suur-Kenraali Mörmö kysyi Pekalta ja joi kahvin yhdellä kulauksella. "Onpas muuten todellakin hyvää, viekää Johtajalle kiitokseni".