Pasin huikea idea

Eräässä aurinkoisessa lähiössä, oikein mukavan näköisessä talossa jossa kuka tahansa haluaisi varmasti asua, eräs mies solmi juoksukenkiään valmiina lenkille lähtöön. Tämän miehen nimi oli Pasi. Hänen kaverinsa tosin kutsuivat häntä leikkisästi "Moukariksi", olihan hän kerran saanut moukarista kalloonsa kun oli ollut lenkkeilemässä erään yleisurheilukentän laitamailla. Oi onnellisia aikoja, hän oli saanut ihan vapaasti olla koomassa sairaalassa vailla huolen häivää. Hänen miehensä ei taas ollut asiasta tykännyt ollenkaan ja oli suuttunut Pasille siitä, että tämä oli hankkiutunut koomaan. Ja vaikka kuinka Pasi koitti asiaa selittää, ei hänen miehensä ymmärtänyt sitä ettei se oikeasti ollut mitään muuta kuin vahinko. Niinpä Pasi oli jäänyt yksin.

Nyt lenkille lähtiessään Pasin seuraan tuli tavalliseen tapaan eräs vanha koira! Pasi ei ollut vielä keksinyt että kenen tämä vajaan metrin korkea komondor-rotuinen koira oli, mutta oli tässä viimeisen viiden vuoden aikana kolme kertaa viikossa nauttinut koiran lenkkeilyseurasta. Se näytti aina niin iloiselta että Pasille tuli väkisinkin iloinen olo. Pasi oli nimennyt koiran Nakkisämpyläksi, koska oli ollut nimeämisen hetkellä kovin nälkäinen.

Nakkisämpylä ja Pasi lähtivät juoksemaan normaalia reittiään Pasin talolta kävelyteitä pitkin kohti läntistä metsikköä. Lähiö koostui lähinnä omakotitaloista ja talojen isoistakin pihoista, eikä puita ollut lähimaillakaan. Asutetun alueen ulkopuolella oli vain kivikkoista ja punaisen hiekkaista erämaata, vain yhden ison tien liittäen pienen lähiön kolmentoista kilometrin päässä olevaan isoon kaupunkiin. Niinpä alueen läntisellä reunalla oleva havupuumetsä teki oikein raikkaan tuulahduksen tänne erämaan keskelle. Kukaan ei tiennyt miten se oli sinne kasvanut, mutta sen raikkaan tuulahduksen takia eräs muinaisten sukupolvien edustaja oli viisikymmentä viikkoa sitten rakentanut alueen täyteen luksustaloja ja uima-altaita.

Pasi ja Nakkisämpylä juoksivat rauhalliseen tahtiin auringon paahtaessa kirkkaalta taivaalta. Aina satunnaisesti vastaan tuli naapuruston muitakin kummajaisia joita Pasi ja Nakkisämpylä iloisesti tervehtivät omilla tavoillaan (Pasi pyöritti tervehtiessään kättään kolmion muotoisesti, Nakkisämpylä tyytyi tavalliseen "Terve!" -lausahdukseen).

Lähestyessään metsäaluetta Pasin sininen hihaton paita alkoi olla hiestä märkä ja hänen keltaiset urheilushortsinsa tuntuivat vähintään yhtä märiltä. Nakkisämpylä katsoi karvojensa takaa kummastuneena ja kehotti Pasia menemään kotiin vaihtamaan puhtaat vaatteet, ja niin Pasi teki. Hän kääntyi takaisin metsäalueen reunalta ja käveli ne äsken juostut kolmetoista metriä takaisin kotiinsa ja vaihtoi puhtaat vaatteet. Tällä kertaa hän aikoisi mennä hieman rauhallisemmin takaisin ettei olisi taas niin kamalan hiessä.

Nakkisämpylä oli metsän reunalla odottamassa rauhallisesti istuen, poltellen piippuansa. Kun Pasi tuli talonsa sisältä ulos, Nakkisämpylä piilotti piippunsa äkkiä, sillä eihän nyt urheillessa sopisi piippua poltella. Pasi ja Nakkisämpylä menivät viileän rauhallisesti metsään sisälle, pois auringon paahteesta ihanaan raikkaaseen tuulahdukseen. Taas tavalliseen tapaansa ihmettelivät miten kenelläkään oli aikaa kirjoittaa jokaiseen puuhun "wunder-baum", mutta se ei haitannut haistelua. Heillä oli tapana haistella metsässä ilmaa kunnes he iloisesti pyörtyivät ja aamulla herätessään he ottivat aina matkamuistoiksi kuusia mukaansa.

Niinpä Pasi ja Nakkisämpylä lähtivät takaisin, taskut täynnä kuusia. Nakkisämpylä toivotti Pasille hyvää päivänjatkoa ja lähti mystiselle omistajalleen, Pasin katsellen epäuskoisena sen menoa. Pasi marssi kotiin ja päättikin syödä ison aamiaisen nyt hyvin urheillun päivän jälkeen.

Kun Pasi oli pöydässä syömässä kananmuniansa, kuului ikkunasta yllättäen koputus. Kahvileipähän se siellä! Kahvileipä oli Pasin nimeämä pieni lintu, joka usein tuli hänelle kertomaan aina uusia uutisia suuresta kaupungista.
"Suurkaupungin, maat paskaiset, haisee ja pahoin voi", Kahvileipä runoili kauniisti.
"Voi voi, voi voi, mitä sille voi?", vastasi Pasi dramaattisesti.
"Täält' teidän hajupuut, ei mitkään poppakonstit muut. Paskan hajun poistamaan tuut!"
"Vaan miten ne kaupunkiin saisinkaan? Ei autoa mulla laisinkaan...."
"Sen kun sie keksit, niin saat kaikki maailman keksit", Kahvileipä lopetti surullisena ja lensi pois.

Pasi jäi leukaansa hieroen miettimään asiaa ja katseli samalla linnun lentoa....ja saikin siitä ajatuksen! Hän voisi kiinnittää puihin siivet ja lennättää ne kaupunkiin....mutta hänellä ei tainnut olla tarpeeksi siipiä. Tarvittaisi uusi idea. Pasilla oli ollut vähän vaikeuksia ideoidensa kanssa koomansa jälkeen, mutta kyllä niistä aina jotain saatiin mihin tahansa tilanteeseen. Kerrankin kun hänen naapurinsa kissa oli jumittunut kuumalle peltikatolle, oli Pasi keksinyt heittää kissaa jääkuutioilla. Siitä olikin tullut naapuruston uusi suosikkileikki, mutta se voi tietysti olla että kissa ei siitä tykännyt niin paljon. Se oli käynyt seuraavana aamuna hakemassa kiväärin ja ampunut paikallisen vääpelin, vanhan lempeäsieluisen ukon nimeltänsä Harttimanni, ja sen jälkeen itsensä. Se oli ollut surullinen päivä.

Mutta kuitenkin, idea oli tullut ja valloittanut koko naapuruston. Ehkäpä hän voisikin ottaa naapurinsa apuun puiden kantamisessa! Niin aivan! Autoa hänellä ei ollut, mutta naapureilta saisi varmasti apua.

Niinpä seuraavana päivänä Pasi lastasi raikkaat tuulahdukset rakentamaansa jättiläiseen, johon oli ommellut naapuruston jokaisen ihmisen kiinni toimimaan yhtenä isona kokonaisuutena! Siinäpä vasta olikin näky.

Ei aikaa kirjoitella eeppisiä avaruuusseikkailuja

Avaruuskapteeni Riku pudisteli päätänsä aluksen komentosillalla juuri pimentyneen kommunikaatioaparaatin edessä, seitsemänhenkisen miehistön katsellen häntä jähmettyneinä, epäuskoisin ilmein. Aluksen kvanttisuojan operaattori Kirsi alkoi voimaan pahoin ja oksensi ämpäriin.
"Eihän ne voi meitä tällä tavoin kohdella", Riku murahti vihaisena ja löi aparaatin mikrofonin irti nyrkillään. Aparaatti sähisi surullisena ja kipinöi Rikun silmään.
"MEDIC!", huusi aluksen lääkintäinsinöörismies Henkka ja juoksi pakokauhun vallassa ulos komentosillalta.
"Leo, hae hänet takaisin", kapteeni komensi. Aluksen kolmemetrinen, kolmisilmäinen ja kolmejalkainen järjestyksenvalvoja nousi penkistään ja murahti "Selvä, kapu" iloisella äänellään.

Riku piteli kipinästä poksahtanutta silmäänsä kuopassa ettei se valuisi ulos ja koitti samalla nostaa miehistön moraalia.
"Vaikka ne olennot sillä tavalla meille tekikin, niin ollaan me kuitenkin pahempaakin nähty! Muistatteko sen yhdenkin kerran sillon sillä yhdellä planeetalla?!"
"...joo..", kuului miehistön vaimea vastaus.
"Ja mitä me sillon tehtiin?!"
"No meiltä kuoli kolmekymmentä miehistön jäsentä", vastasi aluksen supertietokone Elina.
"Se on totta, se tosiaan tapahtui, mutta me kuitenkin päästiin karkuun!"
"Niin, heti sen jälkeen kun kvanpörttimoottori räjähti ja teki keltaisen aukon avaruuteen repien puolet aluksestamme mukanaan", vastasi aluksen mekaanikko Maritta.
"Sekin on täysin totta, mutta ei meillä tässä nyt pahaa hätää ole kuitenkaan..", kapteeni vastasi jo hiukan masentuneena. "Jade, voitko hieman auttaa.."

Aluksen pirteä Moraalinvartija, Jade nimeltään, koitti kohottaa kapteenin moraalia tekemällä hassuja ilmeitä hänen edessään, mutta koska oli selin kapteeniin, ei ilmeilyllä ollut toivottua vaikutusta. Aluksen penkinlämmittäjä, Olli, sen sijaan katsoi huvittuneena ilmeilyä.

Aluksen tykkioperaattori Johanna sai tarpeekseen kaikkien saamattomuudesta ja jysäytti sellaiset tetrapommit hämminkiä aiheuttaneiden avaruusolentojen kotiplaneetalle että haju kuultaisi naapurigalaksissakin. Niin aivan, haju oli niin voimakas että se aiheutti jopa Ilmalle pahoinvointia, ja Ilma sitten kaksi viikkoa tapahtuneen jälkeen matkusti planeetalta serkkunsa Rainerin luokse naapurigalaksiin ja kertoi kamalasta tetrapommista joka oli lentänyt hänen taloonsa ja haissut pahalta.

"Eiköhän tuo riitä saamaan heitä toisiin ajatuksiin", Johanna myhäili virnistellen partaansa. "No oliko ihan pakko? Nyt he eivät ainakaan anna meille lupaa käydä tankkaamassa.", Riku manaili.

Ovi aukesi ja sisään hipsi varovaisin askelin aluksen lääkintäinsinöörismies, joka vaikutti edelleen kauhistuneelta Rikun silmän räjähtämisestä. Hänellä oli nimittäin suuri fobia puoliksi sokeisiin ihmisiin! Henkan takana marssi Leo, joka palasi takaisin järjestyksenvalvojan koppiinsa. "Kiitos Leo. Nyt Henkka perhana tulet tänne ja korjaat tämän silmän!", Riku komensi. Henkka teki työtä käskettyä, vaikkakin silmät kiinni, koska oli niin kauhuissaan. Muut miehistön jäsenwt kokoontuivat operointipöydän ympärille ja ihmettelivät kädet taskuissa kun ei ollut muutakaan tekemistä jota kirjoittaja olisi heille keksinyt. Avattuaan silmät Henkka huomasi että olikin asentanut uuden kyborgisilmän vahingossa keskelle Rikun otsaa. Tämä ei tuntunut kuitenkaan Kapteenia haittaavan, joten kaikki palasivat omiin asemiinsa.

"Noniin, eiköhän me olla täällä valmiit. Täyttä höyryä eteenpäin!", Riku huudahti.
"Ai ai, kapu", vastasi aluksen supertietokone ja ampui vanan höyryä aluksen etuosasta. Höyry leijaili aluksen ympärillä ja täytti koko kvanttisuojan ja aluksen väliin jäävän tilan joka taas johti siihen että ikkunoista ei nähnyt metriäkään. "Voi pojat mitä tunareita koko sakki...", Riku huokaisi.
"Onneksi minulla on uusi kyborgisilmä jonka avulla näen höyryn läpi! Eteenpäin siis, minä varoitan jos eteen tulee vaaroja!"

Ja niin urheiden sankariemme alus lähti liikkeelle kohti auringon laskua...tai siis kohti aurinkoa, niinhän se olikin.

Tuleeko jokin mystinen sankari kenties pelastamaan miehistön varmalta kuolemalta? Tuleeko tarinalle koskaan mitään fiksua loppua? Se selviää...tai oikeastaan, ei.

Askeleen verran kaaokseen

Olipa kerran kana. Kana eli kanamaista elämäänsä nokkien ties mitä jyviä ja muuta kanamaista nokittavaa. Sitten kana teurastettiin ja kanasta tehtiin kanakeittoa. Kana heräsi ihmisen vatsasta, siellä sen jauhetut osat kuplivat vatsahapoissa ja kana päätti ettei näin voisi elämäänsä elää, muiden kuplivissa nesteissä. Kana nokki tiensä läpi ihmisen vatsasta ja työntäessään päänsä ulos se huomasi olevansa yllättäen lentokoneen ohjaamossa. Lentokoneen lentäjä oli ihmeissään kanasta joka katsoi häntä hänen vatsastaan ja työnsi sen takaisin. Lentoemäntä tuli ohjaamoon ja tikkasi lentäjän vatsan umpeen. Kana suivaantui tästä kovasti ja kaivoi tiensä lentäjän päähän. Sieltä se sitten kotkotti lentäjän suusta lentoemännälle ja tämä tietysti hämmensi kaikkia paikallaolijoita. Lentokone sitten päätti itsekseen ettei tässä ole mitään järkeä ja lensi kuuhun.

Mario 30v.

Eräässä vanhassa kerrostalossa, siinä tunkkaisimmassa, homeisimmassa ja tupakansavuisimmassa huoneistossa, vanha viiksekäs putkimies kaivoi punaisen haalarinsa taskusta putkipihtejä kiristääkseen uuden vesiputken paikalleen. "Tän jälkeen sen pitäis huuhdella", hän mutisi itsekseen rouhealla äänellään ja kiristi putken. Sitten putkimies veti pöntön nupista ja vastoin kaikkia fysiikan lakeja pöntössä olleet ripulit lensivät putkimiehen naamalle. Hetken tyrmistyksen jälkeen hän rojahti lattialle istumaan ja hekottaen sytytti tupakan. Hän istui siinä tovin, polttaen tupakkansa loppuun hiljaisuudessa.

Putkimies nousi ylös ottaen lavuaarista tukea, mutta hänen painonsa takia lavuaari irtosi seinästä ja hanan putkien irrotessa alkoi suihkuamaan kuumaa ja kylmää vettä ympäri vessaa putkimiehen kaatuessa lattialle. "Voi vittu", hän kirosi lattialta ja ponnisti ylös polvet naksahdellen. Hän otti lavuaarin vieressä roikkuneen homeisen pyyhkeen ja pyyhki siihen naamansa. Putkimies vilkaisi vielä kerran kaaottista vessaa, heitti hanskansa paskaiselle lattialle ja jätti veden suihkuamaan astuen vessasta ulos asunnon olohuoneeseen.

Yhdestä makuuhuoneesta pitkä viiksekäs mies vihreässä takissa astui ulos tyytyväinen ilme naamallaan. Huomattuaan putkimiehen hän vakavoitui ja veti hattunsa syvemmälle ja poistui pikaisesti asunnosta. Makuuhuoneesta asteli seuraavaksi ulos putkimiehen rottanaamainen asiakas, vain vaaleanpunaiseen verkkopaitaan pukeutuneena, joka ei peittänyt yhtään hänen alipainoisuuttaan. "Eihän sua haittaa että hoitelin samalla omia asiakkaita?", hän kysyi putkimieheltä. "No eipä oikeastaan.", hän vastasi monotonisesti. "Saitko veskin kuntoon? Näytät vähän paskaiselta.", putkimies kuuli häneltä kysyttävän, ajatusten melkein karatessaan omille teilleen. "Täh? En. Ei. En saanu sun paskapönttöäs korjattua, mut sinne oli joku pommi asennettu tai jotain ja mä vaadin maksua!", putkimies sylki suustaan. "No mulla ei oo kyl käteistä nyt...mut sain maksuks äsken taikasieniä, haluutko sä?" "Aivan sama, anna nyt jotain"
Asiakas kävi makuuhuoneessa ja tuli takaisin pienen pussin kanssa. "Tässä ois, ollaanko sujut?" "No mä soitan sulle himasta myöhemmin niin kattellaan sit" "Selvä juttu!". Putkimies otti pussin asiakkaaltaan. "Kuka toi jätkä muuten oli joka tuli ulos sieltä? Näytti tutulta" "No se oli yks Luigi vaan, se on vakkari. Tykkää että leikitään vähän veljeksiä tai tungetaan kilpikonnia perseeseen!", mies sanoi nauraen kirkkaalla äänellään. Putkimies katsoi kuvottuneena hekottavaa anorektikkoa ja lähti ulko-ovelle päin.

Putkimies kuuli takaansa vielä "Jos sä kultsi tarviit apua noiden sun naamakarvojen kanssa niin tuu vaan käymään Marion luona millon vaan niin voidaan vähän vahailla!", mies kikatti. "No jos sä tarviit paskaputkies kanssa apua niin turha soittaa enää Persikan Putkipalveluun, mä en rassaile niitä putkia!", nainen huudahti paiskatessaan ulko-oven kiinni.

Sinappia

"Kolme nakkia sinapilla!", eräs Hermanni kuiskasi nakkikioskilla eräänä kohmeisena yönä. Oli marraskuu, ja lämpötilat näin aamuyön pimeydessä tahtoivat olla jo hyvinkin paljolti pakkasen puolella, ainakin nimittäin asteen verran. Aurinko paistoi täydellä teholla ja Hermanni odotti nakkeja kuumeisena. "Sun pitäis varmaan jotain troppeja hommata tohon sun vlunssaas", Aurinko tokaisi Hermannille kioskin syövereistä. Hermanni ei kuullut mitään, koska oli kuuro, mutta vastasi "Joo, lämpöä piisaa", tulkiten Aurinkon ilmeestä että tämä oli huomannut Hermannin kohonneen ruumiinlämmön. Aurinko antoi Hermannille kolme nakkia, mutta unohti sinapin, joten Hermanni näytti pettyneeltä. Raha vaihtoi omistajaansa ja Aurinko jäi kolkattuna kioskin pohjalle, kassakone tyhjennettynä. "Mie sanoin että sinapilla, perkule sentään", Hermanni manasi itsekseen samalla nauraen matkalla pankkiin tallettamaan monia kymmeniä eurojaan jotka oli Aurinkoiselta Nakkikiskalta ryövännyt.

Aurinko nousi aamulla korkealle taivaalle helikopterillaan etsimään tätä Hermannia joka oli hänet kolkannut yöllä. Hän löysi ryövääjän jättämän kolikkovanan helposti kiikareillaan, ja seurasi sitä pankkiin. Helikopteriparkki oli täynnä poliisihelikoptereita, joten hän joutui jättämään kopterinsa sakkopaikalle, erään Karhuryhmän pakettiauton viereen. Aurinko marssi vihaisen näköisenä pankin kassaholviin ja otti omat kolikkonsa takaisin, niitä näyttikin olevan lattia täynnä! Ulos lähtiessään hän vilkutti iloisesti pankin työntekijöille jotka makasivat verilammikoissa ympäri pankin lattioita. Hämmästyksekseen hän huomasi että Karhuryhmä oli vallannut hänen helikopterinsa, joten hän joutui hätistelemään karhut tiehensä luudalla jota hän piti helikopterin takakontissa. Sakkolappukin oli ilmestynyt helikopterin tuulilasiin, jonka Aurinko uhmakkaana kuitenkin söi suihinsa.

Nyt oli rahat saatu takaisin, mutta ryövääjä oli vielä vapaalla jalalla, tai näin Aurinko luuli, sillä Hermanni kun olikin iloisesti ryövännyt pankin kolmella nakillaan (ilman sinappia) ja lähtenyt sen jälkeen lähikauppaan ostamaan grillimakkaraa, niin poloinen Hermanni oli tukehtunut makkaraan ja kuollut kaupan ovelle.

Tippiä kaikille

Pekka heräsi kun koira tuli nuolemaan hänen kasvojaan. Aamuisella kadulla vilisi autoja ja ihmiset kävelivät ohi närkästynein ilmein. Pekka ei muistanut miten oli tähän ison kerrostalon nurkalle joutunut, mutta päätti että eilinen ilta oli varmasti ollut hauska. "Se tekisi sitten viisi euroa", sanoi koira Pekalle. "Niin että mitä?", Pekka vastasi hämmentyneenä. "Viisi euroa", koira sanoi edelleen. "Se tavallinen taksa mitä me Mustin Herätyspalvelussa veloitamme"

"Aivan juu niin! Anteeksi herra, unohdin että olin tilannut herätyksen", Pekka sanoi häpeillen, samalla kaivaen lompakkoaan sukasta. Pekka antoi koiralle kolme euron kolikkoa ja kaksi kahden euron kolikkoa. "Kiitoksia että käytitte Mustin herätyspalvelua", koira sanoi iloisesti ja lähti sitten lähimpään kapakkaan käyttämään kahden euron tippiä.

Pekka nousi ylös kadulta ja huomasi olevansa nälkäinen. Hän meni lähimpään kauppan ja osti sieltä paketin spagettia, 500 grammaa. Hän antoi myyjälle kolme kahden euron kolikkoa. "Kiitos että asioitte lähikaupassanne!", sanoi myyjä ja lähti lähimpään kapakkaan käyttämään kahden euron tippinsä.

Pekka söi kuivat spagetit iloisena ja totesti sen jälkeen olevansa janoinen. "Minä olen janoinen", sanoi Pekka hymyillen, ja meni hänkin läheiseen kapakkaan.

Väkisin vääntämistä

Kävelin metsässä ja sain yllättäen idean. Lähetin idean toimittaneen postinkantajan pois ja söin idean. Makoisia pieniä herkkupaljoa nuo ideat. Jatkoin kävelyä ja sitten minuun iski salama kirkkaalta taivaalta! Kun olin päässyt sairaalasta pois, unohdin jo mitä olin tekemässä, mutta suunnistin samaiseen metsään jossa onnettomuus oli sattunut. Kävellessäni samaa polkua kuin aiemmin, havaitsin etten ollut havainnut aiemmin maassa lojuvaa avainta. Nostin avaimen ja kysyin siltä että mihin se kuuluu. "No lukkoon, neropatti!", avain vastasi. Kieltämättä! Lukkoon se tietysti menee, ja etsin metsästä lähimmän arkun, jonka lukkoon työnsin avaimen. Lukko voihkaisi ja arkku aukesi. Sisältä paljastui avain. Otin avaimen ja laitoin arkun kiinni. Koitin avata arkun uudelleen uudella avaimella ja lukko voihkaisi taas, arkku aukesi. Sisältä kömpi ulos rääsyinen risupartainen vanha hampaaton nainen joka kiitti vapautumisestaan, jonka jälkeen lähdimme juhlimaan läheiseen kapakkaan.

Kolikko on tappava

"Hei! Oletko kuuro?!", hän kuuli vierestään. Vihainen pottahiuksinen nainen tuijotti häntä viidenkymmenen millimetrin päästä. Kahvila oli lähes hiljainen, vain kaksi asiakasta ja välillä joku pieraisi. Hämärässä nurkassa, sateen hakkaessa ikkunaan hän oli ilmeisesti nukahtanut ja samalla iskenyt hampaallaan kahvikupin rikki.
"Niin että siivoa sotkusi, Saatana!", nainen räyhäsi hänen kasvoilleen niin että sylki roiskui. Nainen istui hänen viereensä ja otti huikan viskipullostaan heti tämän jälkeen sammuen.

Hän katsoi ympärilleen ja havaitsi että kahvikuppi oli toden totta säpäleinä, mutta ikävä kyllä kaikki kahvit oli juotu. "Perhanan rotat lipsivät heti pöydän puhtaaksi kun silmä välttää", hän ajatteli itsekseen. Syötyään kupin jäännökset, hän nousi ja kiitti kahvilan työntekijää joka tässä vaiheessa kurlasi lattialla oksennuksessaan.

Astuttuaan ulos kahvilasta hän muisti että oli unohtanut maksaa, ja käännyttyään ympäri hän unohti että oli muistanut unohtamisen, ja astui tiskille tilatakseen uuden kahvin.
"Olkaa hyvä ja astukaa alas pöydältä", hän kuuli korisevan kehotuksen lattialta. Hän totteli kehotusta ja astui pois likaisen lautasen päältä ja hyppäsi takaperivoltilla takaisin lattialle. Havaittuaan oksennuksessa vellovan naisen, hän muisti että oli unohtanut maksaa, ja ripeällä liikkellä hän heitti kolikon naisen otsaan ja poistui murhapaikalta toivottaen muille asiakkaille hyvää päivää.