Mikäs sen maukkaampaa

Erään suuren asetehtaan toimistorakennuksen ylimmässä kerroksessa valtion sotapäällikkö Suur-Kenraali Mörmö ja tehtaan Johtaja keskustelivat. "NYT", sotaisampi osapuoli parkaisi. "On sen aika! Olemme odottaneet jo tarpeeksi emmekä saa joukkoja liikkelle ennen uutta asetta!" "Sehän on tietysti aivan selvä juttu, ja vaikka emme ole täysin valmiina vielä liukuhihnojen rasvauksissa ja puristimien paineistuksissa tai paahtimien kolvauksissa, meillä olisi kyllä prototyyppi valmiina kats....", Johtaja aloitti. "TÄNNEHETITAIMUUTEN!", Kenraali Mörmö huusi kovaan ääneen. Niin kovaan ääneen oikeastaan että johtaja menetti kuulonsa, mutta hän silti ymmärsi mitä haluttiin. "Selvä juttu, minäpä tästä lähetän alaiseni hakemaan sitä ylös", johtaja painoi nappia pöydällään joka sinkautti kolosta vaahtokarkin hänen suuhunsa. "Heh, nämä ovat näitä omia suosikkeja", Johtaja virnisteli. Kenraali Mörmö nyökkäsi hyväksyvästi.

Johtaja nousi ylös tuolistaan ja lähti kohti ovea, tai oikeastaan kohti golfkärryään sillä matka oli pitkä ja raskas, ja se taittui nopeammin golfkärryllä ajaen. Hän istui kyytiin ja ajoi kohti huoneen toista päätä, matkalla samalla ihastellen maisemia, kaikkia tauluja joita oli seinilleen asennuttanut repaleisista ruumiista joita heidän aseensa olivat silponeet ja patsaita jotka hän oli itsestään ja pyssyistään teettänyt. Erityisen ylpeä hän oli eräästä pronssisesta pylväästä joka oli muotoiltu muistuttamaan hänen, kröhöm, miehisyyttään. Pylväs oli ehkä vain kaksi senttiä korkea, mutta erityisen ylpeä hän oli siitä kuitenkin.

Puoli tuntia myöhemmin hän saavutti toimistonsa ovet, ja hän yhtäkkiä muisti unohtaneensa mitä oli lähtenyt hakemaan, joten hän joutui meditoimaan hetken. Hän oli ehtinyt meditoida vasta puoli vuotta kun hänelle tuli hirvittävä nälkä, joten hän jätti miettimiset sikseen ja astui toimiston ovista ulos. "Ah, Johtaja! Olimme jo hiukan huolissamme kun kukaan ei ollut nähnyt teitä kuukausiin, lähetimme etsintäpartion toimistoonne mutta he eivät koskaan palanneet. Oletteko kunnossa?", Johtajan sihteeri kysyi huolestuneena pöytänsä takaa. "Mitä?! En kuule kun Suur-Kenraali Mörmö huusi niin kovaa. Mutta nyt minulla on aivan karmiva nälkä, ihan niin karmiva että selkäpiitä karmii! Taidan kohta säikähtää kuoliaaksi, mutta ennen sitä muistinkin juuri että Suur-Kenraali Mörmö tarvitsee toimistooni uuden aseen prototyypin, ja äkkiä tai muuten! Sieltä alakerroksista jostain, siinä taisi olla jonkinlainen säiliö vieressä millä sen sai kuljetettua turvallisesti ylös!", ja niin Johtaja säikähti kuoliaaksi karmivaa nälkäänsä.

Sihteeri, nimeltänsä Kari Petterson, oli hieman hämmentynyt Johtajan tavasta lähteä, mutta ryhtyi toteuttamaan Johtajan viimeistä toivetta ja lähti suureen seikkailuun kerrosta alemmaksi. Hissillä pääsisi kätevästi, se kun pysähtyi oman sisäänkäynnin lisäksi vain seuraavalla kerroksella. Karin oli oltava valmiina kun hissin ovet aukeaisivat. Näky ei tulisi olemaan kaunis. Meni neljäkymmentä piinaavaa minuuttia hissimusiikin soidessa. Vihdoin hissin ovet aukesivat. Kari ei ollut koskaan aiemmin joutunut lähtemään näin alas turvallisesta kolostaan ja olikin oikeassa siinä kun oletti alemman kerroksen olevan aikamoinen viidakko petoeläimineen, jokaisen kynsiessä tietänsä ylöspäin vaikka väkisin. Hän joutui työntämään luudalla hissiin pyrkijöitä kauemmaksi "Hus! Hus! Teidän täytyy ansaita paikkanne! Hus!", hän sai työnnettyä sihisevät pukumiehet tieltään ja pakeni nurkan taakse.

Kari oli hiukan peloissaan villistä menosta ja päätti ettei voisi enää alemmaksi lähteä, joten hän tarvitsisi apua. Päättäväisesti Kari otti kiinni eräästä naisesta joka oli juuri syönyt suihinsa possumunkin ja pyyhki murusia poskeltaan. Karin olisi varmaan silti kannattanut hetki harkita mistä ottaa kiinni, sillä rinnasta kiinni ottaminen aiheutti naisessa alkukantaisen mörähdyksen ja nainen potkaisi Karilta hampaat kurkkuun. Tämä luonnollisesti vaikeutti Karin puhetta, mutta ei niin pahasti kuin naisen kuristava ote. "Annas olla viimeinen kerta kun alat lääppimään tai muuten!", nainen karjui villisti kuristaen Karia. "..el..fä..hhut..tu..", Kari korisi. Nainen rauhoittui lempeästä korinasta ja päästi otteensa irti. "No mitäs, oliko asiaa?" nainen uteli. Karin piti pinnistellä muistaakseen kivun läpi mitä oli lähtenyt hakemaan, mutta muisti lopulta. "Tehtävä...yläkel..kel...kel, ylös! Plo..po..tototyyppi! Uusi! Alhaall..! Säiliö!", Kari huohotti. "Ahaa! Uutta säiliötä ylös, selvä juttu. Tässä on vihdoin mahdollisuuteni ylenemiselle!" nainen huusi voitonriemuisena. Kari hengittti syvään ja tukehtui hampaisiinsa.

Nainen, nimeltänsä Helena Harmaaselkä, sylkäisi Karin päälle viimeistä kertaa ja lähti kohti alempaa kerrosta. Hissillä ei voisi kulkea, sillä sillä pääsisi vain ylös tai ulos. Niinpä portaat oli otettava käyttöön. Siitä olikin jo pitkä aika kun Helena oli viimeksi joutunut portaissa kulkemaan, tuntuu että ylennys johtoportaan alakertaan oli tapahtunut suorastaan toisessa elämässä. Hän oli tyytyväisenä asunut omassa toimistossaan kaiken tämän ajan eikä ollut uskonut tulevansa enää alaspäin. Silti, nyt on mentävä alas että pääsee ylös. Silti...kannattiko nykyistä asemaansa vaarantaa lähtemällä liian pitkälle? Helena päätti että värvää apua seuraavasta kerroksesta.

Ja niin matka jatkui, rakennuksen kerrosten asukit olivat kaikki liian peloissaan lähteäkseen pidemmälle, joten kaikki värväsivät apua matkan varrella. Helena pyysi Roopea tuomaan uutta säiliötä alhaalta ylös, Roope pyysi Kallea tuomaan uutta pönttöä ylös, Kalle pyysi Liisaa tuomaan junaa pöllölle, Liisa pyysi Jaakkoa tuomaan Jack Danielsia kolalla ja sekava viesti jatkoi kohti pohjakerrosta.

Sata kerrosta alempana ja kolme vuotta myöhemmin aulan vastaanottotiskillä työskentelevä Pekka sai kunnian olla viimeinen ihminen jolle viesti välitettiin, "Johtoportaalle tummaa paahtoa, ei sokeria, ja vähän äkkiä tai muuten!", luki paperissa jonka kirjekyyhkynen oli tuonut hänelle ylemmästä kerroksesta. Olikin onni että Pekka vastaanotti viestin, sillä hän tiesi tasan tarkkaan mistä saisi parasta kahvia tältä seudulta. Kolme ja puoli vuotta sitten avattu pieni kioski ulko-ovien vieressä tarjosi seudun parhaat kahvit, ja luonasaikaan jonoa riitti toimistorakennukselta tehtaalle asti. Moni kuoli odottaessaan, mutta kahvi oli sen arvoista. Onneksi kello oli vasta kahta minuuttia vaille lounasajan, joten kioskilla ei näkynyt vielä ketään. Pekka haki kupin kahvia ja päätti käyttää pikahissia päästäkseen ylimpään kerrokseen, ja neljän tunnin korvia huumaavan matkan päätteeksi hän saapui huipulle.

Pekka vilkuili ympärilleen ja huomasi vanhan tuttavansa, Helena Harmaaselän istuvan Johtajan mädäntyneen ruumiin vieressä näpytellen kannettavalla sylissään. "Ohoh, kuis nyt noin?", Pekka kysyi hämmentyneenä. "Ai kato moi Pekka! Joo mä tykkään välillä täällä lattiallakin istua kun toi sihteerin tuoli on niin epämukava", Helena vastasi hymyillen. "Aah! No minäpä niin ihmettelinkin!", Pekka naurahti valaistuneena. "Kuules, nyt ois tärkeä toimitus toimistoon! Voiko astua sisään?" "Joo siitä vaan, antaa mennä! Suur-Kenraali Mörmö siellä odottelee vielä".

Pekka astui toimistoon ja mitä hän näki järkyttäisi häntä koko loppuelämänsä. Hän toimitti kahvin Suur (Todella suur) Kenraali Mörmölle joka oli kasvanut oven viereen asti. "No vihdoinkin! Alkoi tulla Johtajan lähdön jälkeen niin kovin nälkä että olen tässä nyt hetken aikaa näitä vaahtokarkkeja syönyt. Mukava päästä vihdoin kokeilemaan sitä Johtajan suosittelemaa uutta asetta jolla saamme sotilaamme täyteen vireyteen kofeiinin avulla. Kuulemma ihan ulko-ovien vierestä vieläpä saa pieniä annoksia sitä uutta herkullista kahvia! Onhan valmistelut asetehtaan muuttamisesta kahvitehtaaksi valmiina?", Suur-Kenraali Mörmö kysyi Pekalta ja joi kahvin yhdellä kulauksella. "Onpas muuten todellakin hyvää, viekää Johtajalle kiitokseni".