5.12.2014

Aivot sulaa

Mies oli hieman allapäin. Häneen oli iskenyt paha nuha. Töihin mentyään, nuha oli tullut ensimmäisen kulman takaa ja lyönyt häntä lapiolla nenään. Tämä oli miehen työpaikalla asustava ilkeä paha nuha, joka tykkäsi aina välillä laittaa henkilöiden aivonesteet valumaan nenästä ulos lyömällä lapiolla. Monesti olivat työmiehet työpaikalla hakeneet soihdut ja talikot vain huomatakseen ettei nuhaa näkynytkään missään. Se velmu oli varmaan kellarissa hihittelemässä työmiehille ja heidän alkeellisille talikoilleen. Ajan mittaan kun miehen aivot valuivat iskun takia nenän kautta ulos, unohti hän täysin nuhan olemassaolon. Tällöin hän alkoi tulla taas täysin varomattomasti töihin, ja uskalsi jopa liikkua ulkona tavallisten ihmisten tapaan...osaamatta odottaa sitä seuraavaa kertaa kun paha nuha iskisi taas!

2.12.2014

Ja kaikki olikin vain unta

Hän avasi silmänsä. Kaikki olikin vain unta. Mutta hän tunsi edelleen miehen ison sykkivän sydämen kädellään. Juuri hetki sitten hän oli repinyt sen ulos paljan käsin miehen rintakehästä, mutta kaikki olikin vain unta. Ulkona oli hurja ukkosmyrsky ja vesi piiskasi ikkunaa, oli hämärää eikä hän tiennyt paljon kello oli. Hänellä tuli yllättäen nälkä, mutta se uni...miten hän voisi edes liikkua sen jälkeen mitä oli äskettäin kokenut, se tuntui niin huumaavalta. Hän tunsi olevansa märkä ja huomasikin että katosta tippuu vettä, hänen sänkynsä oli aivan märkä. Hän sai noustua sängyssä istumaan ja muisti että oli tilannut katolle korjaajan edellisenä päivänä. "Täällä olisi yksi reikä tukittavana", hän oli soittanut huoltoyhtiöön ja olivat luvanneet korjaajaa paikalle seuraavana aamuna. Hän ei ollut varma monelta korjaaja tulisi paikalle, joten hän nousi ylös ja kuivattuaan itsensä laittoi vaatteet päälleen.

Sykkivä iso verinen sydän pyöri hänen ajatuksissaan samalla kun hän käveli kohmeisena keittiöön keittämään kahvia. Hämärässä hän sai laitettua keittimen valmiiksi ja laittoi virran päälle, virtakytkimen valo loi keittiöön oranssin hohteen. Hän sytytti pienen lampun keittiön pöydän vierellä ja tuijotti hiljaisena myrskyyn. Kahvin tuoksu leijaili hänen sieraimiinsa ja hän jähmettyi katsomaan heijastusta keittiön ikkunasta. Hän näki ikkunasta että joku hiiviskeli hänen takanaan, vasara kohotettuna, valmiina lyömään. Vasara heilahti! Mutta se ei osunut, hän oli nopeampi kuin tuo vasaramies. Mies oli häntä hieman kookkaampi, ja lyönnin mennessä ohi hän tiesi tarkalleen mitä pitäisi tehdä.

Mies löi kätensä toisen miehen rintalastan läpi, ja veti esiin ison sykkivän sydämen.

Hän avasi silmänsä. Kaikki olikin vain unta. Mutta hän tunsi edelleen miehen ison sykkivän sydämen kädellään. Vilkaisu hänen käteensä osoitti että...siinähän oli perkele sydän! Ei saatana! Mitä täällä tapahtuu?! Lattialla oli lammikko verta ja eloton ruumis vasara kädessään. Ja hänellä oli sydän kädessään! Ei helvetti, mä en ryhdy tämmöseen, senhän piti olla unta, mä lopetan nyt.

Elipä leipä

Olipa kerran leipä. Tämä oli ihan sellainen tavallinen paahtoleipä, mitä löytyy jokaisen marketin leipähyllystä, merkittynä sillä halvimmalla hinnalla ja pilattu sillä pahvisimmalla maulla. Tämä leipä oli ollut oikein iloinen päästessään nyt vihdoin ulos muovisesta vankilastaan, ja vieläkin iloisempi että oli saanut ihan ilmaisen solarium-käynnin sen jälkeen, mutta juuri kun hän mietti lähtevänsä käymään ystävällään Karpolla, joku perhanan jättiläinen oli sotkenut hänet rasvalla. Aluksi se tuntui ihan hyvältä, koska hänen pintansa oli hieman kärsinyt solariumin lämpösäteistä, mutta sitten se perhanan jättiläinen oli puraissut leivältä korvan irti. Tästähän leipä ei luonnollisesti tykännyt ollenkaan ja se huusikin jättiläiselle kovaan ääneen. "AI SAATANA SUN KANSSAS! EIKÖS ÄITIS OPETTANUT OLEMAAN PUREMATTA MUITA, PERKELE!". Leivän huuto oli selvästi vaikuttanut jättiläiseen, sillä ennen kuin leipä huomasikaan, hän lensi ikkunasta läpi viileän kevätaamun ja laskeutui läheisen puiston nurmikolle. Leipäparka manaili puuttuvaa korvaansa, kun yllättäen sorsapariskunta nousi puiston lammikosta tarkastelemaan uutta tulijaa.

"Katsos, kultasein, sehän on leipä!", sanoi toinen sorsista (jolla oli monokkeli silmällään ja silinterihattu päässään).
"Kvaaak", vastasi toinen ymmärtämättä mitään.
"No hupsista, hunajaisein, ei noin saa sanoa vieraassa seurassa", monokkelisorsa sanoi punastuen.

Leipä ei tajunnut mitään ympärillä tapahtuvista tragedioista, joten päätti ottaa jalat alleen ja juoksi karkuun. Jalattomat sorsat jäivät paikalleen vaappumaan.
"Kvaak", sanoi sorsa.
"Miksi meille käy aina näin!", ihmetteli monokkelisorsa.

Leipä juoksi minkä sorsanjaloillaan ehti läpsytellä, kunnes ei jaksanut enää. Leivällä kun on ymmärrettävästä syystä hyvin pienet keuhkot niin eihän se pitkälle jaksa juosta kun alkaa jo hengästyttämään. Leipä heitti jalat lampeen ja jäi voivottelemaan kohtaloaan. Monokkelisorsa hyppäsi jalattomana kolme senttiä, siihen leivän luokse, ja vihaisena söi jalkavarkaan suihinsa.
"Kvaak kvaak", sanoi se tyttösorsa.
"Aina sama juttu", vastasi monokkelisorsa.